torstai 23. heinäkuuta 2015

Because you loved me

Eli minä ja rakkaus.

Mulla oli todella turvallinen ja ihana lapsuus, ne on päällimmäiset tunteet mulla mielessä lapsuusajasta. Olen ihan tavallisesta keskiluokkaisesta perheestä, jonka vanhemmilla molemmilla oli omat yritykset. Ei ollut lomarahoja tai loma-aikoja, kaikki raha mikä tuli piti itse tehdä, mutta ei meiltä, kolmelta lapselta, koskaan mitään puuttunut, päinvastoin.

Rakkautta en silti muista paljon nähneeni. Vanhempieni liitto päättyi sotkuiseen, kaksi vuotta kestäneeseen eroprosessiin, joka alkoi kun olin 14. Mietin hiljattain, paljonko se oikeasti vaikutti kuvaani parisuhteista ja rakkaudesta, ja huomasin itse toistaaneeni samoja asioita, joita näin vanhempieni silloin tekevän.

Olen aina ihastunut helposti ja ollut todella naiivi romanttisen rakkauden ylistäjä. Toki, minäkin Disney-leffojen ylin ystävä, myöhemmin teinileffojen ja -kirjojen, romanttisten komedioiden ja idolirakkauden. En niitä mistään syytä silti, oon täysillä sitä mieltä, että noiden kautta on hyvä harjoitella rakkauden tunteita, eikä ne kaikki ihan pelkkiä kliseitäkään ole. ;)

Mulla ei kuitenkaan pitkään ollut muuta realistista tarttumapintaa romanttiseen rakkauteen. Mun teini-ikä oli todella kiusallinen ja raskas, itsetunto oli nollassa, oli rankkaa kiusaamista, sitten toi vanhempien avioero, joka teki musta pikkuaikuisen liian aikaisin. Näin jälkeenpäin ajateltuna en oo kuitenkaan pahoillani yhtään, että olin yli parinkympin ennen parisuhdekokeiluja, treffailuja, jne. Kyllä mun mielestä esiteini-ikäiset on liian nuoria seurustelemaan, vaikka se oliskin harjoittelua. Voin näin toisesta näkökulmasta sanoa, ettei se välttämättä takaa myöhemmin onnistunutta suhdetta, vaikka kuinka nuorena olis harjoitellut. Koen itse kuitenkin minän ja itsetunnon kehittymisen kannalta, että oli parempi, että opin ensin tuntemaan itseni ja olemaan yksin ennenkuin aloitin elämään toisen rinnalla ja kanssa.

Kokemuksiani parisuhderintamalta onkin sitten vähän hankalampi kirjoittaa, koska, kuten oon aiemmin täällä jo maininnut, en halua mustamaalata entisiäni. Pidän kaikkia kokemuksia mulle tärkeinä, ja etenkin olen sitä mieltä, että jos en olis kokenut epäonnistuneita suhteita, en osaisi arvostaa kohdalleni osunutta onnea samalla tavalla. Olen myös ensisijaisesti sitä mieltä, että kaikki eivät vain sovi yhteen, enkä oo kenellekään vihainen, vaikka koenkin tulleeni loukatuksi välillä.

                                           

Pidän hyvin tärkeänä kokemuksena myös edellisen parisuhteen jälkeistä sydänsurua. Opin itsestäni todella paljon ja kyllä se vaan vahvistaa kun siitä selviää. Elämäni ei olisi tässä pisteessä ilman sitäkään kokemusta. Mulle tärkeää elämässä on tuntea täysillä ja tuo suhde oli alusta loppuun asti sitä.

                                              

Olen kyllä elämässäni pelännyt, että jään yksin. Vaikeiden, yksinäisten teinivuosien jälkimainingeissa, kun tuntui, että kaikki jo seurustelee vakavasti eikä mulla ollut koskaan ollut ketään eikä mitään. Onneksi opettelin pitämään itsestäni ja elämästäni kuitenkin ensin. Jokainen on kuitenkin vastuussa itsestään, parisuhteista ei aina voi tietää miten käy enkä voisi koskaan antaa itseni pudota täysin tyhjän päälle. Yksin vietetyt vuodet aikuisiällä ovat tehneet musta selkeästi vahvemman.


                                                  

 Julkisuudessa puhutaan paljon siitä, miten parisuhteen hehkuttajat ovat oikeasti epävarmoja. En ymmärrä miksi onnestaan ei saisi kertoa? Miksi suomalaiset ovat niin negatiivista (ja kateellista?) kansaa, ettei rakkaudesta, kiitollisuudesta ja onnesta saa puhua avoimesti? Minä aion niin kuitenkin tehdä. En väitä, että tiedän oikeastaan yhtään mitään eikä mikään mitä kirjoitan oo absoluuttinen totuus. Kirjoitan omasta näkökulmastani ja elämästäni, asioista, joita olen itse kokenut.

Ensisijaisesti halusin kirjoittaa miehestäni, miehelleni. Jos meillä vaikka joskus on vaikeaa, jos epäilyttää tai tulee hetkiä, että tarvitsemme vahvistusta yhdessäololle, niin vaikealta kuin sellaista mahdollisuutta nyt tuntuukin ajatella, olkoon tämä vaikka muistutus. Siitä, miten suuri onni hän on ollut minulle ja kuinka suuri merkitys hänellä on ollut elämälleni.

                                                    

Tapasimme sattumalta, elämäni vaikeimmilla hetkillä. Muut seurassani olivat kääntäneet mulle selän, mutta hän kuunteli. Hän halusi tutustua minuun vaikken ollut parhaimmillani, oli ainoa kun lohdutti kun sitä tarvitsin. Silloin emme voineet jatkaa tutustumista enempää. Sanoin hänelle erotessamme, että on kohtalo jos tapaamme vielä. Meni kaksi kuukautta kun tapasimme jälleen, ja nyt istun tässä, yhteisessä kodissamme, turvallisimmassa ja tasapainoisimmassa elämäntilanteessani sitten lapsuuden.

                                            

Sitä on vaikea selittää. Oikeastaan kukaan, joka ei ole kokenut samaa ei voi ymmärtää. Kun itsetunto runnotaan maanrakoon kriittisimmällä hetkellä teini-ikäisenä. Kun samalla perhe hajoaa, mutta on pakko jaksaa huolehtia niistä rippeistä, jotka jäävät. Kun koti on tärkeä, mutta se on surun ja ristiriidan tyyssija. Kun ei ole ketään, joka pitäisi huolta. Kun sitten vuosien jälkeen on opetellut pärjäämään itse, pitämään itsestään, ja uskaltaa antautua rakkaudelle, muttei kaikki aina meekään niinkuin pitäisi. Niin silti uskaltaa vielä yrittää ja saakin takaisin juuri sen mitä pitää. Luulin tietäväni, mitä rakkaus on, mutta se on enemmän kuin hullaantumista ja suuria tunteita, mutta vasta nyt tiedän kun olen saanut vastavuoroisen ystävyyden, kumppanuuden, hyväksynnän, tasa-arvon, rauhan, kiintymyksen, onnellisen kodin ja turvan.

                                                            

Ensimmäistä kertaa saan sen minkä annan toiselle. Ensimmäistä kertaa en pelkää eikä minun tarvise yrittää väkisin. Vihdoinkin minulla on tunne, että tähän minä kuulun. Kaiken elämässäni piti johtaa juuri tähän.

 
                                                            Every long lost dream
                                                            Lead me to where you are
                                                           Others who broke my heart
                                                          They were like northern stars
                                                          Leading me on my way
                                                         Into your loving arms
                                                         This much I know is true
                                                        That God blessed the broken road
                                                        That lead me straight to you











Blogista on alkanut tulla syvällisten ajatusten kotipaikka. ;) Mutta tuntuupas kivalta taas kirjoittaa kunnolla. :) Rakastakaa toisianne!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti