torstai 21. joulukuuta 2017

2017

Mulla on ollut tapana blogiin summata kulunut vuosi ja tässä kohtaa on musta hyvä kohta laittaa tää vuosi pakettiin.

Tän vuoden kohokohta lienee selkeä, äidiksi tulo ja oma rakas lapsi. Mistään en oo elämässäni niin kovasti haaveillut, kuin omasta lapsesta, ja 1.6.2017 tää haave kävi vihdoin toteen.

Fyysisesti tää on varmasti ollut rankin vuosi so far. Raskaus mulla sujui hyvin, mutta oli kuitenkin aika raskasta, koska se rajoitti mua tosi paljon enkä nauttinutkaan siitä niin paljon mitä olin ajatellut. Loppuraskauden kivut ja tukala olo sai päivät tuntumaan tosi pitkiltä. Synnytys meni myös hyvin ja näin jälkeenpäin ajateltuna, tuntuu tosi voimaannuttavalta että sain synnyttää alakautta ja selvisin siitä tosi hyvin. Mutta onhan se tuskainen kokemus siinä hetkessä. En koe et mun kroppa on vieläkään täysin palautunut, osittain myös omaa vikaa koska oon mättänyt sokeria väsymykseen, enkä oo jaksanut liikkua kuin ennen. Mutta myöskään mun vartalon muoto ei oo enää ennallaan ja se on ollut tosi vaikea hyväksyä. Oon melko suuressa kriisissä tästä kehosta, vaikka mun kroppa teki hienon työn ja kyllä ihmislapsen sisällään kasvattaminen ja sen ulos punkeminen luonnollisesti kuuluukin kroppaan vaikuttaa.

Rankinta fyysisesti on ehdottomasti ollut väsynyt. Noin 5 kuukauden ajan nukuin hyvänä yönä pari-kolme 2-3 tunnin pätkää, huonoina kausina 45 minsan pätkiä koko yön. Samaan syssyyn äitiyden roolin opettelu, synnytyksestä toipuminen ja uuden ihmisen kanssa olemaan opettelu, niin kyllä mä oon ollut ihan järjettömän väsynyt. Eikä sitä voi ymmärtää kukaan muu kuin sellainen, joka on kokenut saman. Oon tottunut heräilemään öisin mut en oo voinut edes kuvitella miten loputtoman uupunut ihminen voi olla. Nyt tilanne on onneksi helpottanut suurimmilta osin, vaikka kestäähän se, kun kuukausien univelkaa alkaa paikkailemaan. Iso hattu niille, jotka jaksaa koliikkivauvaa tai vuoden läpi yön valvomisia, kun tällainen "normaali" huonosti nukkuva temperamentiltaan vaativa vauvakin sai mut kulutettua loppuun.

Henkisesti... no ei varmaan tarvii painottaa että suurin muutosten vuosi. Ajattelin äitiyden tulevan mulle luonnostaan, ja onhan se varmasti osittain tullutkin, mut kyllä tässä on ollut hurjasti opettelua, totuttelua ja hyväksymistä. Enää en olekaan vaan minä, vaan ensisijaisesti äiti. Pikku-ukon tarpeet tulee aina ennen omia. Oman vajavaisuuden hyväksyminen, sen tajuaminen, että minä olen omalle lapselleni täydellinen äiti. Kukaan ei ole koskaan ollut yhtä onnellinen minut nähdessään, se millaista rakkautta saan lapseltani takaisin kun pienet kädet kurottaa syliin, löytää lohdun mun sylistä ja hymyilee aurinkoisesti mut nähdessään, se rakkauden määrä on niin valtava. Yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa, rakkaus on hyökyaalto, nyt se vyöryy rantaan, eipä sitä oikeen paremmin voi kuvailla. Se rakkaus pyyhkii yli valtoimenaan ja vie mennessään, eikä sille voi mitään. En tiedä mitään, en mitään parempaa kuin rakkaus omaan lapseen. Tekisin epäröimättä mitä vaan hänen puolestaan, eikä mulla oo elämässäni enää mitään suurempaa tarkoitusta kuin se että mun lapsi voisi aina hyvin ja olisi onnellinen. Se on niin pelottavaa ja ahdistavaa, ettei se asia oo aina mun käsissä.

Äitiys on ollut rankempaa, väsyttävämpää ja yllättävämpää kuin mikään muu mun elämässäni mutta se on myös niin paljon parempaa. Mä olen niin syvästi kiitollinen ja siunattu siitä, että saan vihdoin olla äiti. Niin täydellisen pienen pojan äiti. En vieläkään voi kunnolla käsittää että tuo pieni mies tekeytyi mun sisällä ja on puolet minua.

Ihmissuhteille tää vuosi on ollut rankka. Ystävät on etääntyneet, olen ollut yksinäinen. Tukiverkon suppeus ja joidenkin läheisten käytös on surettanut. Parisuhde on ollut kovilla, se on iso muutos kun tiiviiseen kaksikkoon lisätään alkuun hyvinkin vaativa kolmas pyörä. Mutta se mikä ei tapa, se vahvistaa, tämä pätee myös meidän parisuhteeseen. Oon ollut järjettömän onnekas siinä, millaisen isän mun lapseni on saanut. Pyyteetön, omistautuva, herkkä, kaikkensa antava.

Tää on ollut aika uskomaton vuosi, kaikessa kasvattavuudessaan niin upea. Uuteen vuoteen en oo varmasti koskaan lähtenyt näin kovasti tulevaa odottaen. Mitä kaikkea mun lapseni oppii ja millainen hänestä kasvaa, millainen minusta ja meistä kasvaa hänen rinnallaan.

Mä kirjoitin tän tekstin todella avoimesti, suurten tunteiden alla.  Tämä vuosi on ollut monella tapaa rankempi kuin mikään ikinä, mut mä en ole koskaan ollut näin syvästi kiitollinen ja onnellinen.