26.9.2016
Outo olo koko päivän. Kuin olisi krapulassa, mihin ei kuitenkaan mahdollisuutta ollut. Menkat kaksi päivää myöhässä. Mietin raskaustestin tekoa, varmuudeksi, että tietäisi sitten menkkoja odottaa. Mietin, että jos odotan kuitenkin. Olin kuukausia aiemmin päättänyt, etten tee enää raskaustestejä ennenkuin oon "varma", että tulos olisi positiivinen. Pohdin asiaa koko päivän, päätin sitten illalla käydä kaupan kautta testin hakemassa. 18.45. hakkaavin sydämin testiä tekemään. Yksi viiva, ai ei taaskaan mitään. Ei kun hetkinen, toinen viiva. Ei millään tavalla yllätys, mutta sittenkin kuitenkin. Niin pitkään toivottu ja odotettu. Hyperventilaatiokohtaus ja sen jälkeinen ihan tajuton onni ja helpotus. Me pystyttiin siihen sittenkin, kaikki on kuitenkin hyvin. Kävi miten kävi, nyt tiedän, että voimme saada lapsia. Olin jo ehtinyt varautua siihen, että niin ei ehkä koskaan käy, ainakaan kovin helposti.
12.10.2016
Päivää ennen mun 31. syntymäpäivää, varhainen ultraääni. Sain neuvolasta lähetteen varmistamaan raskausviikot, vaikka tämän mä olisin kyllä maksanut ihan itsekin. Raskaustestin jälkeinen raivokas googlettelu sai mut pelkäämään kaikkea mahdotonta ja mahdollista mistä ei mulla aiemmin ollut aavistustakaan. Halusin varmistua siitä, että tuolla oikeasti joku oikeassa paikassa kasvaa. Huomio 1 kaikille tulevaisuudessa raskaaksi tuleville; ÄLÄ googleta mitään!!
Lääkärin odotushuoneessa jännitti niin, että meinasin pyörtyä. Lääkäri vartin myöhässä, tietenkin. Vihdoinkin aika katsella ruudulta mitä kohdussa näkyy. Lääkäri kaikessa rauhassa tutkiskelee ja sitten: täällä on juu sikiö kohdussa juuri oikeassa paikassa kaikki näyttää oikein hyvältä. Sykkeetkin pitäisi jo kuulua, sitten napin napsautus ja tasainen sydämensyke kuuluviin. Itkuhan siinä pääsi, lääkärikin nauroi, että eihän sulla mitään syytä ollut huoleen. No juu, ei ollut ei. Mutta siellä se lyö, meidän lapsen sydän. Miten sellaista voi todeksi edes uskoa.
Seuraava kuukausi menikin sitten aika sumussa. Ihan järkyttävä väsymys löi päälle muutamaksi viikoksi. Nukahdin joka kerta sohvalle kun siihen istuin. Minä, joka en koskaan oo pahemmin päikkäreitä nukkunut, nukuin niitä joka päivä. Moneen viikkoon en päässyt mitään tv-sarjan jaksoa läpi nukahtamatta. Päikkäreiltä herätessä jäätävän huono olo, mihin auttoi joskus mehujää ja raitis ilma. Huono olo aamuisin. Mikään uni ei piristänyt. Tässä kohtaa iso kiitos miehelle, joka alkoi hoitaa asioita enemmän, kun en jaksanut. Jaksoi myös muutokset parisuhteessa.
9.11.2016
Sain ensimmäistä kertaa kotidopplerilla eli pienellä ultraäänilaitteella sikiön sydänäänet kuulumaan kotona parin viikon etsiskelyn jälkeen. Tämän jälkeen niitä onkin tullut kuunneltua usein, toi jotenkin sikiötä lähemmäs ja oli mukava varmistaa, että elävä olio siellä polskii. Suosittelen kotidoppleria, jos on yhtään taipuvainen murehtimiseen, kunhan muistaa, että alussa sykkeitä on vaikea löytää.
21.11.2016
Edessä niin sanottu nt-ultra, eli sikiön niskaturvotusta tutkiva ultraääni. Taas jännitti. Onko siellä joku, miltä se näyttää, onko se kasvanut. Kaikki oli taas tosi hyvin. Tyksin äitiyspolilla ultrasivat kaksi ihanan lempeää kätilöä. Yks elämäni parhaista hetkistä oli nähdä ipanan sätkivän ruudulla. Asiat olivat juuri niinkuin pitääkin. Samassa seulottiin sikiön kromosomipoikkeavuudet, hyvin pienet todennäköisyydet sellaiseen.
Joulukuu olikin ehkä sitten raskauden turhauttavinta aikaa. Pikkuhiljaa alkuoireet alkoi väistyä. Liikkeet ei vielä tuntuneet eikä vatsakaan kasva niin, että sitä oikeastaan ulkopuolinen huomaisi. Huolehtia ehti taas että kasvaako ipana kunnolla. Miksi muilla kasvaa maha mutta ei mulla. Huomio 2: älä vertaile itseäsi muihin, saat vaan turhaa masennusta aikaiseksi. Miehelle taas iso kiitos, on kärsivällisesti jaksanut kuunnella samoja huolia ja vakuuttaa, että kaikki kyllä menee hyvin. Kyllä menee. Ihan varmasti menee.
26.12.2016
Oikeastaan jo monta viikkoa alavatsassa tuntunut kuplintaa ja kihelmöintiä, siitä asti kun sikiön sanotaan alkavan liikkua enemmän. Ei mitään selkeää liikkeeksi tulkittavaa kuitenkaan. Tapaninpäivän iltana nukkumaanmennessä sykkeitä kuunnellessa tuntui pieni tönäisy ja heti perään toinen. Ja taas itku silmässä. Siellä se pieni äitiä tervehtii. Siitä lähtien aika tasaisesti tuntunut joka päivä jossain kohtaa töytäisyjä, joista ei voi erehtyä, että mikä siellä möyrii. Aina niin hassua, outoa ja ihanaa. Mulle sanotaan, että vielä kadun tätä ajatusta, mutta nyt mielessä on vaan se, että liiku vaan muruseni. Hiljaiset päivät saavat taas huolen aikaan. Vielä ei liikkeitä mahan päältä pahemmin tunne, sitä kovasti odotellaan, jotta isäkin pääsisi vauvaansa tervehtimään.
Viikon päästä on edessä rakenneultraääni. Ja taas jännittää. Kauhutarinoita taas lukeneena toivoo vaan, että kaikki olisi taas hyvin. Innoissamme toki menemme vauvaa taas moikkaamaan. Vaikea uskoa, että pian on saavutettu raskauden puoliväli. Alan vasta pikkuhiljaa henkisesti tottua raskaana oloon. Nyt alan miettiä hankintoja, tulevaa vauva-aikaa, synnytystä, hoidettavia asioita ennen vauvan tuloa. Saman huomaan myös miehestä. On se hyvä tämä kuukausien aika kasvaa aloittamaan vanhemmuus.
Asioita, jotka mut raskaudessa on eniten yllättänyt:
*Huolen määrä. On jotain ihan käsittämätöntä miten voi huolehtia, jostain jota ei näe eikä pitkään aikaan edes tunne tai muutenkaan huomaa. Tekisi mitä vaan jos voisi siihen vaikuttaa, että ipanan terveenä ja ehjänä tähän maailmaan saa.
*Rakkauden määrä. Pari päivää sitten humahtaen iski se, miten tärkeä tuosta sikiöstä on mulle tullut. Ylitsepääsemätön ajatus, miten hirveältä tuntuisi, jos meidän Bebelle jotain tapahtuisi. Vieläkin on vaikea käsittää, että tuolla se meidän lapsi oikeasti kasvaa, mutta silti se on jo niin tärkeä osa itseä ja elämää.
*Pelon määrä. Oon aina ollut taipuvainen huolehtimiseen ja pelkäämiseen läheisten puolesta, mutta nyt ne pelot on kasvanut tosi suuriksi. Tästä se vanhemmuuden huoli sitten kai alkaa. Joskus ei tule uni kun pelottaa jos meille käy jotain, jos Bebelle käy jotain, miten parisuhde kestää, miten me osaamme. Vaikka olen koko ajan uskonut, että elämä kantaa ja vähiten olen huolissaan ollut meidän parisuhteesta ja pärjäämisestä. Koko ajan enemmän yritän päästää huolista irti ja nauttia tästä ainutlaatuisesta ajasta.
Koska, kyllähän tämä on ihanaa! Niin ihmeellistä, että saa kasvattaa maailmaan uutta elämää. Fyysisesti on ollut rankkaa, mutta olisi varmasti voinut olla paljon rankempaa. Olen tosi kiitollinen siitä, että kaikki on mennyt niin hyvin, ja vielä kiitollisempi siitä, että saan kokea tämän, koska nyt tuntuu, että se mitä elämästä on tuntunut puuttuvan, on täyttymässä.
Nämä raskausjutut varmaan jatkuu blogissa, koska mulla ei ihan hirveästi oo ihmisiä, kenen kanssa näistä asioista vois jutella, ja koska onhan tämä tosi mullistava asia. Blogi elää mun mukana sitä mitä minäkin. Vauvahankinnoista on varmaankin tulossa juttua seuraavaksi.
Eipä tässä kyllä paljon mitään muuta sitten kuulukaan. :D Töissä on mennyt hyvin, tuntuu kyllä jotenkin oudolta, että jäljellä on 3,5 kuukautta ennen pitkää taukoa. Tuntuu kyllä myös ilahduttavan vapauttavalta saada tauko, jonka jälkeen voi aloittaa alusta jotain uutta. Odotan myös kotiäitiyttä kovasti.
Talvi on ollut taas liian pimeä ja pitkä eikä vielä olla keväässä, mutta kyllä se siitä taas!
