Kaikenlaisia ajatuksia

Hohhoijaa, mun saikku jatkuikin nyt sitten vielä alkuviikon, tällä kertaa flunssan merkeissä. Aika yhtäkkiä lauantai-illalla tuntui kurkku karhealta ja sanoinkin miehelle, että mikä tauti tästä mahtaa nyt kehittyä. Yöllä ei sit paljon tullu tukkoisuuden takia nukuttua ja sunnuntai-iltana sit jo peiton alla lämpöä mittaillessa. Mitään sen kummempaa ei pitäis olla kuin ihan normiflunssaa, eilen lääkäri sanoi, et tämmöstä on nyt hirveästi liikkeellä. Raskaana ollessa flunssatkin tuntuu tosi rankoilta, varsinkin nyt näin loppupuolella raskautta. Nyt on siis hyvä hetki taas vähän blogata, kun tässä sohvannurkassa makoilee.

Mä oon nyt raskausviikon 30 puolivälissä, raskauskielellä viikkoja on siis 29+3. Mietin tässä, että olis ehkä pitänyt useammin tehdä ns. viikkokatsauksia, vähän niinkuin itselle muistiin oireita sun muita, mut eipä tuota oikeen ehtinyt ja jaksanut varsinkaan tuolla viime vuoden puolella.

Mutta, nyt oon ollut siis raskaana reilu puoli vuotta ja laskettuun aikaa on enää noin 2,5 kuukautta aikaa. Pari viime viikkoa olo on ollut jo aika tukala.  Mutta tässä kohtaa mainittakoon, että oon kyllä tosiaan kiitollinen siitä, että raskaus on mennyt hyvin. Vauva on kasvanut mallikkaasti ja hänellä on tietojemme mukaan kaikki ollut koko ajan hyvin. Mun veriarvot, sokeriarvot ja verenpaine on koko ajan ollu hyvät, neuvolassa joka kerta tehtävä virtsatesti on ollut puhdas tulehduksista ja proteiinit (jotka mitataan raskausmyrkytyksen varalta) on olleet normaalit. Vauva liikkuu reippaasti eikä ole tarvinnut olla huolissaan. Olen tosi kiitollinen siitä, että mitään suurempaa huolenaihetta ei oo ollut, oon pystynyt elämään suht hyvin kuin ennenkin enkä oo joutunut vuodelepoon tai tarkkailuun.

Välillä tuntuu syylliseltä valittaa, mutta yhtä tyhmältä musta tuntuis valehdella, että on ollut elämäni hehkeintä aikaa, kun ei ole. Ei se silti tarkoita, ettei tämä olis ihanaa ja ainutlaatuista aikaa, koska kyllä se on. Ja kyllä sen jossain kuuluukin tuntua, että ihmistä sisällään kasvattaa.


                                                       

Mun raskausvatsa alkoi oikeastaan näkyä vasta viikon 22 jälkeen eli melko myöhään. Tuntui se sitä ennenkin jo isolta itselle, mutta kuvat näyttää, ettei se kyllä ulospäin näkynyt. Sitten kun se alkoi ulospäin näkyä ja kunnolla kasvaa, niin luonnollisesti pikkuhiljaa myös kroppa rasittuu enemmän. Ipanan painon pitäis tällä hetkellä olla jo kohta 1,5 kiloa, istukka, lapsivesi, kohtu ja rinnat saavat myös lisää painoa koko ajan. Keskikropassa tuntuu toi lisääntyvä paino kyllä aika paljon jo, hengästyn superhelposti, selkää särkee, kyljissä tuntuu, vatsa on pinkeä ja liikkuminen liitoskipujen, vatsan ja hengästymisen takia hidasta. Öisin mulla särkee helposti lonkkia, enkä oo oikeen löytänyt tähän apuja vielä vaikka oon kokeillut nukkua vaikka minkälaisten tyynyjen kanssa. Eniten tuntuu nyt auttavan se, että pääpuolta vähän kohottaa.

Töissä on ollut muutaman viikon jo todella tukalaa, koska on kiire ja joutuu liikkumaan jatkuvasti, sekä seisomaan, kumartelemaan ja kyykistelemään. Ei pysty eikä jaksa mutta on pakko yrittää ja se stressaa mua itseäni kovasti. Haluaisin mutta on ihan selkeä fyysinen este nyt. Työpäiviä on jäljellä 21 ja tämä aika sais kyllä mennä aika nopeasti. Noin muuten olo pysyy suht hyvänä, kun voi mennä omaan tahtiin ja levätä paljon aina kun tuntuu siltä.


                                                      

Kehonkuva mulla on ollut melko huono, se ei tosin oo mulle vain raskauden aikainen ongelma. Juuri ennen raskautta olin muokannut kroppaani treenillä ja ruokavaliolla terveeksi ja vahvaksi ja nyt se tuntuu olevan kaikkea muuta. Oon kärsinyt paino- ja itsetunto-ongelmista teini-iästä saakka, joten peilikuva kyllä välillä ahdistaa, vaikka tämä masu on tietenkin minusta ihana, mitä isommaksi se kasvaa sen ihanampi. Ongelmaa tuottaa etenkin, se että sopivia, nättejä ja mukavia vaatteita on ollut tosi hankala löytää, kun istuvat vaatteet mun vartalotyyppille on muutenkin vaikeita löytää. Painonnousu ei niinkään ahdista kuin se oma olo peilikuvasta ajoittain. Kunpa se rakkaus lapseen ja kasvavaan mahaan näkyisi enemmän ulospäin.


                                               

Henkisesti fiilis on melko tasainen. Oon sitä mieltä, että tää reilu yhdeksän kuukautta odotusta on melko hyvä, koska itse oon ainakin tarvinnut tän rauhallisen ja kiireettömän lähestymisen asiaan. Että on saanut rauhassa miettiä mitä tarvitaan ja hankkia niitä pikkuhiljaa. Pohtia nimeä ja elämää vauvan syntymän jälkeen. Vahvistaa parisuhdetta tulevaan ja nauttia siitä, miten toi pikkuhenkilö tuolla mahassa näyttää jo omaa persoonaansa. Nyt kun on tottunut raskaana oloon, on hassua ja outoa ajatella, että aika pian tuolta tulee ihan oikea pikku ihminen tänne maailmaan. Miltä hän mahtaa näyttää ja millaiseksi persoonaksi kasvaa. Millainen äiti minusta tulee ja millainen isä miehestä. Tähän suhtaudun luottamuksella ja innokkaalla odotuksella.


                                             

Synnytys näin toistaiseksi pelottaa ja jännittää. On jotenkin vaikea luottaa omaan kroppaan, vaikka synnytys on maailman luonnollisin asia ja apuna tulee olemaan huipputaitavia ammattilaisia. Worst case scenario -tyyppinä murehdin hirveästi asioita, jotka voivat mennä pieleen. Meillä alkaa huomenna perhe- ja synnytysvalmennus, joka ehkä vähän auttaa mua olevaan luottavaisempi. Pääsen myös synnytyssairaalaan vielä juttelemaan peloistani, jos musta tuntuu siltä. Pikkuhiljaa asiat alkaa ehkä kuitenkin vähän järjestymään omassa päässä parempaan suuntaan, enkä usko et mun tyyppiseltä ihmiseltä ne huolet koskaan täysin kokonaan poistuu asian suhteen.


Kaikki on siis aivan hyvin. Uskoisin, että kaikki mitä käyn läpi, on aika normaalia odottajalle, varsinkin ensikertalaiselle. Tästä nyt sitten vaan rauhallisin ja luottavaisin mieli eteenpäin, kohti sitä suurta ja ihanaa hetkeä, jota pitkään jo on odotettu. :)

                                                    

Raskauden positiiviset

Niin se aika vaan rientää. Yli puoli vuotta raskautta jo mennyt ja 2,5 kuukautta enää jäljellä.

Jouduin eilen jäämään sairaslomalle liitoskipujen ja selkäsärkyjen takia. Neuvolatäti on tätä mulle ehdotellut jo pidempään, että pieni lepo töistä vois olla paikallaan. Nyt on sitten parin viikon aikana tuntunut töissä ollessa painetta alavatsassa ylösnoustessa ja kävellessä vihloo, selkää särkee aivan järjettömästi kun joutuu pidempiä aikoja seisomaan. Jatkuvaa rasitusta tulee kropalle eikä kunnon lepotaukoihin ole mahdollisuutta.

Ajattelin raskauden alussa, että tottakai, minun ja vauvan hyvinvointi ensin. Oon nyt kuitenkin jo viikkoja puskenut fyysisesti itseäni piippuun, mikä vaikuttaa myös siihen, että oon henkisesti aivan loppu enkä nauti oikein mistään. Syyllisyys kalvaa tästä sairaslomasta vaikka kyseessä on kaksi päivää vain nyt alkuun.

Mutta tänään, pitkien yöunien ja sängyssä lepäilyn jälkeen säryt on minimissä. Vauva jumppailee tyytyväisenä ja miten ihana oli istua pihalla koiran leikkiessä ja vauvan potkiskellessa, kevätaurinko paistaa ja on lämmin. Näin sen kuuluisi mennä. Mä en saa tätä aikaa ikinä takaisin enkä koe sitä koskaan uudelleen, ensimmäistä kertaa raskaana oloa ja tätä aikaa kun vauva on vasta tulossa. Haluan nauttia siitä ja haluan raskauden menevän loppuun asti hyvin, mulla, mun miehellä ja vauvalla on siihen myös oikeus. Oon yllättynyt siitä, miten kovin itseäni ruoskin siitä, että saan levätä silloin kun kroppa ei jaksanut ja pitää huolta itsestäni ja lapsestamme.

Oon kirjoittanut useamman merkinnän luonnoksiin, mut en oo julkaissut mitään niistä, koska ne ovat niin negatiivisia. Niistä selkeästi huomaa, miten rasittunut oon ollut. Tämän merkinnän ajattelinkin siis nyt pyhittää raskauden positiivisille asioille. :)

Raskaudessa ja raskaana olemisessa ihanaa on ollut...

*oikeus, kunnia ja ihme saada olla raskaana. Edelleen koen raskaana olon ja sen, että kaikki on mennyt hyvin ja "normaalisti", todella suurena lahjana, onnena ja ihmeenä. Joka päivä jaksan ihmetellä sitä, että vatsassani kasvaa minun ja rakkaimpani ihmisen lapsi, ihan oikea ihminen. Ehdin ennen raskautta jo miettiä, mitä sitten jos tämä ei onnistukaan. Niiden ajatusten keskellä positiivinen raskaustestin tulos tuntui niin suurelta lahjalta ja siunaukselta, ettei se tunne ole vieläkään poistunut mihinkään.


*vauvan potkut. Kyllä se niin vaan on, että varmasti paras juttu on se, kun vatsa kasvaa ja vauva siinä samassa, ja liikkeet tuntuu koko ajan selkeämmin. Viime aikoina vauva on reagoinut tiettyihin ääniin ja kosketuksiin tietyllä tavalla, ja on mahtavaa ajatella, että tuolla kasvaa pieni oma persoonansa. Kaikki potkut, möngerrykset ja mylläykset saavat mut todella onnelliseksi.


*hankinnat vauvalle. Aika moni lapsesta haaveileva nainen ehtii varmasti ennen raskaaksi tuloaan hiplailla ja ihastella pieniä vaatteita. Onhan se sitten ihan parasta kun niitä saa oikeasti ostaa omalle tulevalle lapselleen. Sekin on tosi hienoa, että nykyään on tosi hyvät markkinat ja kirppikset käytetyille lastenvaatteille ja -tavaroille.


*pallovatsa. Pahimmat kriisihepulit raskauden aikana koin varmasti toka kolmanneksen aikana ennenkuin vatsa alkoi kunnolla kasvaa. Raskaus vaan eteni ja eteni yli puolenvälinkin eikä ulospäin näkynyt oikeastaan mitään. Vatsa pamahtikin sitten kunnolla esiin ja yhtäkkiä ja kasvaa nyt tosi nopeaa vauhtia. Vatsa aiheuttaa vieläkin ristiriitaisia ajatuksia. Kasvaminen kyllä sattuu ja kiristää, vatsa painaa ja aiheuttaa tukalaa oloa selkään ja lantioon, pukeutuminen on ollut hankalaa varsinkin talvikeleillä, mutta koko ajan ihanampi pallo se on. On ihan parasta silitellä ja paijailla sitä ja saada potkuja takaisin. Haaveilin pitkään siitä, millaista on elää raskausvatsan kanssa ja musta on kyllä ihanaa saada kokea ja nähdä sen kasvavan. :) Ja tiedän kyllä sen, että alkuun tuntuu varmasti oudolta kun vatsaa ei enää ole ja potkuja ei vatsan sisäpuolelta enää tulekaan.


*ajatukset vauvasta. Tuntuu vieläkin aika villiltä, että melko pian meillä on ihan oikea vauva. Nyt on jollain tavalla tottunut ajatukseen raskaudesta ja tuohon kasvavaan pieneen tuolla mahassa, niin kohta kaikki muuttuukin taas. On kyllä ihanaa ajatella, miltä hän näyttää ja millainen tyyppi hänestä kasvaa. Jännittää, mutta pääasiassa hyvällä tavalla. Eniten odotan sitä, että mies saa vauvan syliin, koska hänestä tulee varmasti niin mahtava isä. <3

No niin, sain ainakin omaan mieleen selkeästi positiivisemmat vibat. :) Mulla olis paljonkin aiheita taas mielessä mistä kirjoittaa, ehkäpä ehdin ja jaksan taas piakkoin palailla kirjoittelemaan.