2017

Mulla on ollut tapana blogiin summata kulunut vuosi ja tässä kohtaa on musta hyvä kohta laittaa tää vuosi pakettiin.

Tän vuoden kohokohta lienee selkeä, äidiksi tulo ja oma rakas lapsi. Mistään en oo elämässäni niin kovasti haaveillut, kuin omasta lapsesta, ja 1.6.2017 tää haave kävi vihdoin toteen.

Fyysisesti tää on varmasti ollut rankin vuosi so far. Raskaus mulla sujui hyvin, mutta oli kuitenkin aika raskasta, koska se rajoitti mua tosi paljon enkä nauttinutkaan siitä niin paljon mitä olin ajatellut. Loppuraskauden kivut ja tukala olo sai päivät tuntumaan tosi pitkiltä. Synnytys meni myös hyvin ja näin jälkeenpäin ajateltuna, tuntuu tosi voimaannuttavalta että sain synnyttää alakautta ja selvisin siitä tosi hyvin. Mutta onhan se tuskainen kokemus siinä hetkessä. En koe et mun kroppa on vieläkään täysin palautunut, osittain myös omaa vikaa koska oon mättänyt sokeria väsymykseen, enkä oo jaksanut liikkua kuin ennen. Mutta myöskään mun vartalon muoto ei oo enää ennallaan ja se on ollut tosi vaikea hyväksyä. Oon melko suuressa kriisissä tästä kehosta, vaikka mun kroppa teki hienon työn ja kyllä ihmislapsen sisällään kasvattaminen ja sen ulos punkeminen luonnollisesti kuuluukin kroppaan vaikuttaa.

Rankinta fyysisesti on ehdottomasti ollut väsynyt. Noin 5 kuukauden ajan nukuin hyvänä yönä pari-kolme 2-3 tunnin pätkää, huonoina kausina 45 minsan pätkiä koko yön. Samaan syssyyn äitiyden roolin opettelu, synnytyksestä toipuminen ja uuden ihmisen kanssa olemaan opettelu, niin kyllä mä oon ollut ihan järjettömän väsynyt. Eikä sitä voi ymmärtää kukaan muu kuin sellainen, joka on kokenut saman. Oon tottunut heräilemään öisin mut en oo voinut edes kuvitella miten loputtoman uupunut ihminen voi olla. Nyt tilanne on onneksi helpottanut suurimmilta osin, vaikka kestäähän se, kun kuukausien univelkaa alkaa paikkailemaan. Iso hattu niille, jotka jaksaa koliikkivauvaa tai vuoden läpi yön valvomisia, kun tällainen "normaali" huonosti nukkuva temperamentiltaan vaativa vauvakin sai mut kulutettua loppuun.

Henkisesti... no ei varmaan tarvii painottaa että suurin muutosten vuosi. Ajattelin äitiyden tulevan mulle luonnostaan, ja onhan se varmasti osittain tullutkin, mut kyllä tässä on ollut hurjasti opettelua, totuttelua ja hyväksymistä. Enää en olekaan vaan minä, vaan ensisijaisesti äiti. Pikku-ukon tarpeet tulee aina ennen omia. Oman vajavaisuuden hyväksyminen, sen tajuaminen, että minä olen omalle lapselleni täydellinen äiti. Kukaan ei ole koskaan ollut yhtä onnellinen minut nähdessään, se millaista rakkautta saan lapseltani takaisin kun pienet kädet kurottaa syliin, löytää lohdun mun sylistä ja hymyilee aurinkoisesti mut nähdessään, se rakkauden määrä on niin valtava. Yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa, rakkaus on hyökyaalto, nyt se vyöryy rantaan, eipä sitä oikeen paremmin voi kuvailla. Se rakkaus pyyhkii yli valtoimenaan ja vie mennessään, eikä sille voi mitään. En tiedä mitään, en mitään parempaa kuin rakkaus omaan lapseen. Tekisin epäröimättä mitä vaan hänen puolestaan, eikä mulla oo elämässäni enää mitään suurempaa tarkoitusta kuin se että mun lapsi voisi aina hyvin ja olisi onnellinen. Se on niin pelottavaa ja ahdistavaa, ettei se asia oo aina mun käsissä.

Äitiys on ollut rankempaa, väsyttävämpää ja yllättävämpää kuin mikään muu mun elämässäni mutta se on myös niin paljon parempaa. Mä olen niin syvästi kiitollinen ja siunattu siitä, että saan vihdoin olla äiti. Niin täydellisen pienen pojan äiti. En vieläkään voi kunnolla käsittää että tuo pieni mies tekeytyi mun sisällä ja on puolet minua.

Ihmissuhteille tää vuosi on ollut rankka. Ystävät on etääntyneet, olen ollut yksinäinen. Tukiverkon suppeus ja joidenkin läheisten käytös on surettanut. Parisuhde on ollut kovilla, se on iso muutos kun tiiviiseen kaksikkoon lisätään alkuun hyvinkin vaativa kolmas pyörä. Mutta se mikä ei tapa, se vahvistaa, tämä pätee myös meidän parisuhteeseen. Oon ollut järjettömän onnekas siinä, millaisen isän mun lapseni on saanut. Pyyteetön, omistautuva, herkkä, kaikkensa antava.

Tää on ollut aika uskomaton vuosi, kaikessa kasvattavuudessaan niin upea. Uuteen vuoteen en oo varmasti koskaan lähtenyt näin kovasti tulevaa odottaen. Mitä kaikkea mun lapseni oppii ja millainen hänestä kasvaa, millainen minusta ja meistä kasvaa hänen rinnallaan.

Mä kirjoitin tän tekstin todella avoimesti, suurten tunteiden alla.  Tämä vuosi on ollut monella tapaa rankempi kuin mikään ikinä, mut mä en ole koskaan ollut näin syvästi kiitollinen ja onnellinen.

Päivärytmi

Huhhuh, huomenna pikkujätkä jo puoli vuotta! On kyllä hujahtanut nää kuukaudet ihan hullun nopeaan..

Meidän jätkä on siitä helppo tapaus, että alkoi jo alle 2kk ikäisenä omaksua ilta- ja aamurytmejä. Hän on 2,5 kk ikäisestä mennyt illalla nukkumaan noin kello 19.30-20, ja herännyt aamulla 6.30-7. Päivien rytmi meillä alkoi vakiintua vasta pojan ollessa noin 4kk. Tähän vaikutti sekin, että mulle selkiintyi itselle se, millainen päivärytmi meille olisi toimiva. Mua itseäni helpottaa tosi paljon, että meillä on toistuvat rutiinit ja se helpottaa kyllä myös aika montaa asiaa vauvan kanssa.

Seuraavassa meidän tyypillinen arkipäivä:

Herätys noin 7.15. Poitsu heräsi pitkään noin 6.30-7 välisenä aikana, kellojen siirto pisti meidän aamut ihan hölmöksi vähäksi aikaa ja nyt onkin pari viikkoa nukuttu yli seitsemään. Se tosi hyvä, koska poika on selkeästi kärttyisempi herätessään kuuden jälkeen kuin tuntia myöhemmin.

Herätyksen jälkeen sylitellään hetki, vaihdetaan vaippa ja vaatteet ja siirrytään keittiöön missä poitsu saa touhuta viltin päällä kun teen meille molemmille aamupalaa. Noin kahdeksan aikaan aamupuuro ja maito pojalle, samalla syön itse aamupalan.

Me tehdään kävelylenkki joka aamu, näin on ollut jo yli kolme kuukautta. Poitsu vetää pienet tirsat siinä samassa ja oon pitänyt päivittäistä ulkoilua tosi tärkeänä, myös itselleni. Kävellään yleensä noin 45 minsaa. Koira on mukana ja nauttii myös tästä kovasti. :) Kävelylle lähdetään siinä 8.30-9.

Kävelyn jälkeen leikitään ja touhutaan. Yleensä teen samassa jotain kotihommia ja poika touhuilee vieressä. Sitten leikitään yhdessä, lauletaan ja luetaan, ja jäbä on saanu katsoa vähän aikaa piirrettyä kun laitan hänelle ruuan valmiiksi. Syö tässä kohtaa lounaaksi lihasosetta, ja maitoa. Lounas syödään noin kello 11.

Siitä sitten vaipanvaihtoon ja päikkäreille. Jäbä nukahtaa yleensä noin 11.30 ja nukkuu 2,5-3h. Näitä päikkäreitä on tosiaan nukuttu nyt kaksi kuukautta ja on ollut kaikinpuolin mahtava juttu. Jätkä on pirteempi ja äiti jaksaa paremmin kun saan vähän aikaa huilia rauhassa. Hän herää yleensä maidolle 1,5 h unien jälkeen ja nukkuu sitten vielä noin tunnin.

Iltapäivällä yleensä ulkoillaan, nyt on ollu niin huonot kelit ettei oo hirveesti tullut lähdettyä. Tiistaisin käydään muskarissa kolmen aikaan. Jos käydään kylässä niin yleensä tähän aikaan, samoin jos kauppareissu tarvitaan niin iltapäivällä käydään. Hedelmäsosetta poitsu saa heräämisen jälkeen ja riippuen vähän heräämisajasta noin puoli viisi vihannessosetta. Viimeisin jää joskus pois jos unet venyy.

Isi kotiutuu puoli viiden aikaan ja ilta kuluukin iskän kanssa leikkiessä ja hassutellessa. Iltapuuron aika on kello 19, josta kylpyyn noin 19.30. Nää iltarutiinit on meille tosi tärkeät vaikka onkin tietty vähän muokkautunut pojan kasvaessa. Ennen sai pesun jälkeen iltamaidon tai vellin sylissä, nykyään toivotetaan sylissä hyvät yöt ja poitsu pääsee unikaverin kanssa touhuamaan unilaulun ja sadun ajaksi sänkyyn. Sitten käännytään masulleen, vielä hyvät yöt, valo pois, mobilesta kehtolaulu päälle ja yleensä semmonen 10-15 minsaa menee että on unessa.

Poitsu on ollut läpi elämänsä kova heräilemään öisin. Iltapuuron aloituksen jälkeen mentiin jo kahdella herätyksellä, mutta viime viikolla alkoi jonkinlainen hulinakausi, ehkä hampaiden tekeminen myös, niin on ollut levottomia öitä. Uudet taidot tulee myös uniin, joskus herää huutamaan vain kun herää kääntyneenä niin ettei pääse itse takaisin. Yöt on meillä kuitenkin muuten rauhallisia, herättyään rauhoittuu nopeasti takaisin nukkumaan.

Mä oon melkoinen päivärytminatsi. Me ei liikuta poitsun pitkien päikkäreiden aikaan mihinkään ja iltarutiineista pidetään tarkkaan kiinni. Meillä on herkkä ja temperamenttinen poika, ja kaikinpuolin helpompaa on kun on tarkat rytmit ja rutiinit. Tämähän toki sitten helpottaa kun hän on isompi.

Me käydään tosiaan tiistaisin muskarissa ja sunnuntaisin vauvauinnissa. Oon miettinyt jos ensi vuodelle katsois jonkun liikunnallisen harrastuksen, niin tulis nähtyä vähän muita ihmisiä. Me ollaan paljon kotosalla rauhassa, mutta poitsulle tekee hyvää välillä nähdä muita ihmisiä. Meillä kun ei juuri oo mun kavereita kylässä näkynyt.

Tarviipa palata tähän merkintään vaikka vuoden päästä ja kattoo millaiset rytmit sitten on ja mitä kaikkea touhutaan. :)


Huomenna tulee tosiaan 6kk täyteen ja onhan sitä aika vaikea uskoa! Poitsu osaa tällä hetkellä:

*kääntyä vatsalleen ja selälleen. Ei oo juuri viime aikoina viitsinyt tätä paljon tehdä, paitsi sängyssä.

*tarttua makuulta varpaisiin ja tää onkin ihan lempparijuttu. Varpaisiin tartutaan myös syödessä, kylvyssä ja sylissä istuessa.

*tarttua leluihin ja heiluttaa niitä vimmatusti.

*nauraa ääneen vähän kaikelle useita kertoja päivässä. Parasta on iskän parta, äitin tukka ja kaikenlaiset hassut sanaleikit, sekä korkeat äänet, ja massun ja jalkojen kutittelu. Peilikuva ja peilin koputtelu sormella naurattaa kovasti.

*nostaa alakropan ylös varpaiden varaan ja rintakehää ylös lattiasta käsillä.

*istua jämäkästi tuettuna ja välillä hetkittäin sylissä ilman tukea niin että työntää käsillä itseään pystyyn. Sohvalla istuu tukea vastaan hienosti, mutta jos lähtee kaatumaan sivulle niin ei kyllä ota vastaan :D

*päristää huulilla niin että räkä lentää

*jokeltaa muutamaa eri äännettä

*taittaa jalkoja vatsallaan makuulla koukkuun


Vielä ei liikuta mihinkään eikä oikeen näytä et lähiaikoina oltais menossakaan. Sängyssä kyllä möyrii minkä kerkeää. Kai lattialla sitten vaan on muuta tekemistä. :)

Huomenna neuvolassa selviää 6kk mitat, kuukausi sitten pituutta oli jo 69,5cm ja painoa vähän reilu 8kg. Pitkä jätkä on, selkeesti meihin tullut.

Good vibes

Poitsun pitkät päikkärit jatkuu edelleen! :) Nyt taitaa olla jo puoltoista viikkoa, kun joka päivä on ollut noin 2,5 tunnin unet. Auttaa sekä äitiä että poitsua jaksamaan. :) Mietiskelin tuossa, että mitäs nyt tekisin, kun tää tietokone osui silmään, että nythän olis just hyvä hetki päivittää blogia.

Poitsu on nyt 4,5 kuukautta vanha. Kaksi päivää sitten hän oppi kääntymään selältä vatsalleen ja kyllä tätä on odotettukin. Kyljelleen kääntyminen alkoi vajaa pari kuukautta sitten ja kuutisen viikkoa on ollut kovat kääntymisyritykset. Nyt ei sitten muuta tehtäisikään. :D

Meillä sujuu tällä hetkellä muutenkin tosi mukavasti. Vatsa on alkanut tottua kiinteisiin ruokiin ja jäbä alkaa hoksaamaan lusikan päälle jo vähän paremmin. Perunaporkkanasose maistuu, samoin luumu, mango ja omena. Iltavelli on myös ollut suosikki. Kovasti tässä nyt ootellaan että päästään laajentamaan puuroihin, lihaan ja pastaan.

Poitsu on ollut huippuiloinen ja nukkunut tosiaan päivisin hyvin. Hän jaksaa usein olla jo yli kaksikin tuntia hereillä pirteänä kun tähän asti määrä on ollut maksimissaan 1,5h. Illat meillä on helpottunut tosi paljon, noin kolmen kuukauden kohdalla illat oli masuvaivojen huutoa ja kiukuttelua, nyt touhuillaan usein hyvillä mielin iltapesuun asti. Yöt menee edelleen vaihtelevasti, tosin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä sekä viime yönä päästiin molempina melkein viiden tunnin unipätkään, mikä noin pienelle vauvalle on jo täyden yön nukkumista. 3,5-4,5 kuukauden ikäisenä meillä oli tosi paljon huonoja öitä, jolloin poika heräili 8 kertaakin yössä. Nyt on ollut tasaisempaa, melkein hirvittää se ääneen sanoakin kun olishan se niin kiva et tämä jatkuisi! Vaikka vaiheitahan ne noi huonommatki unijaksot ovat vaan.

Viikonloppuna poitsu oli mamman ja tädin hoidossa ja oli mennyt taas kiltisti yöunille. Mammalla oli matkasänky ja uni maistui siellä kyllä tosi hyvin. Jäbä on ollut nyt kolme kertaa jonkun muun hoidossa ja kaikki kerrat on menneet hyvin. Tuntuu kivalta, kun mekin voidaan joskus päästä miehen kanssa hetkeksi viettämään kahdenkeskistä aikaa. Meillä on suppea tukiverkosto ja tää asia on mua huolettanut, mut eipä sitä nähtävästi tarvitse kuin muutaman ihanan ihmisen. :)

Sunnutaina meillä alkaa vauvauinti, innolla sitä odotellaan! Miehen kanssa molemmat tykätään uida ja vedestä muutenkin, olis kiva poitsulle tämä kans siirtää. Suihkusta ja kylvystä hän ainakin tykkää kovasti.

Mun synttärit oli ja meni ja kyllähän ne sitten loppujen lopuksi tosi mukavat oli. Sushi ja kuohuviini maistui perjantai-iltana, ja lauantaina päästiin kahdestaan syömään. Mies osti mulle aivan huikean synttärilahjan, personal trainerin kuukaudeksi. Oon kärsinyt paljon tiukkaan jääneistä raskauskiloista, siitä että vaatteet ei mahdu ja en oo enää saanu kiinni liikunnasta, jota harrastin paljon ja monipuolisesti siihen asti että tulin raskaaksi. Tänään on eka tapaaminen pt:n kanssa ja jännittää kyllä vähän, mutta tää on kyllä maailman siistein lahja! Olin siitä koko syksyn puhunut, että jos vaan olisi varaa niin hyödyntäisin mun mahtavan hierojan pt-palveluja ja mies oli tästä ottanut onkeensa. Paras. <3

Tästä merkinnästä huomaa, miten hyvää on tehnyt, että viime yönä sai nukkua paremmin. Ihan eri energiatasot ja mieliala. Tuommoiset yöt myös antaa toivoa, että kyllä mäkin saan vielä niitä kunnollisia öitä joskus nukkua. :) Mukavaa viikkoa kaikille!

4 kuukautta

Kohta meidän pikku-ukko on jo 4,5 kuukautta vanha. Kyllähän siitä paljon kuulee, että sitten aika vasta alkaa mennäkin nopeaan, kun on lapsia, mutta kyllä se tosiaan konkretisoituu silloin kun oman lapsen kasvua seuraa.

Harmittaa välillä, etten ehdi päivitellä tänne sen enempää. Olis kiva ehtiä ainakin kuukausittain tehdä tää katsaus et miten on mennyt ja mitä poika jo osaa. Poitsu on nyt parisen viikkoa nukkunut yhdet pitkät päikkärit joka päivä eli jos tämä jatkuu niin voisin pitää joka viikko vaikka yhden blogipäivän. Nytkin kun ehdin hetkeksi kirjottamaan, tuli heti se ihana innostunut fiilis, että jes, nyt ehdin laittaa ajatuksia ylös.

Poika on siis kohta 4,5 kuukautta vanha. Meillä on jo kohta parisen kuukautta ollut hyvin selkeä iltarytmi, mikä takaa sen, että poika menee yöunille ongelmitta samoihin aikoihin joka ilta. Tää on auttanut arjessa jaksamista huikeasti, koska kello 20 jälkeen on varmaa, että on aina aikaa sekä itselle että parisuhteelle. Aamuisin sitten herätäänkin kyllä jo 7 maissa viimeistään, mutta toi ilta-aika on niin ihanaa, että kyllä ne aikaiset aamut sitten jaksaa. Senkin takia, että vastaisin aamussa omassa sängyssään on iloisesti hymyilevä ja höpöttelevä poika.

Yöt meillä vaihtelee edelleen tosi paljon. Välillä on, meidän mittakaavassa, hyviä öitä useampi putkeen, eli että heräämisiä on kolme, sitten tulee taas niitä öitä kun heräillään tunnin välein. Oon väsynyt, ei voi kieltää, ja oon ajoittain ollut tosi kateellinen kaikille, jotka saa nukkua öitään useamman tunnin putkeen. Mutta, tää on meidän vauva ja hän nyt nukkuu näin, ja tääkin on vaan vaihe. Vaan vaihe, se ajatus kyllä jotenkin auttaa jaksamaan. Mun vauva herää koska hän tarvitsee mua, koska hän on terve ja kehittyy normaalisti, ja mä oon onnekas että mulla on tää vauva, joka herää. Väsymykseenkin turtuu, ja vaikka on niitä päiviä, että tuntuu että en mä kyllä jaksa, niin kyllä sitten vaan kuitenkin jaksaa. Yrittää vaan keskittyä niihin positiivisiin asioihin. Ja oon ajatellut, mä herään vaikka sata kertaa yössä jos saan pitää tän onnen ja mun pienen perheen terveenä ja mun kanssa vielä tosi tosi pitkän aikaa.

Poika osaa tällä hetkellä kannatella itseään kyynerpäin varassa ja myös nostaa rintakehää ylös lattiasta käsillä, työntää myös varpailla alakroppaa ylös lattiasta. Hän ei vielä käänny, mutta yritys on kova ja uskoisin että lähiviikkoina hän jo kääntyy. Halu ryömimään on kova myös ja peppu nouseekin jo lattiasta. Poitsu on tosi liikkuvainen ja tarkkaavainen. Viime viikolla hän oppi, että käden voi avata ja sulkea, ja siinä kuluukin aikaa kun tätä ihmettelee. Tovi jos toinenkin hän vain tuijottelee käsiään ja avaa ja sulkee niitä. On osannut siirtää tämän myös käytäntöön, tarttuu leluihin ja laittaa niitä suuhun, pitää myös pikkuhetkiä tuttipullosta itse kiinni. Viime viikolla hän oppi myös päristämään huulilla,eikä muuta nyt tekisikään. :D Hän on pääasiassa valtavan iloinen, nauravainen ja juttelevainen kaveri. Hänellä on lempilelut, lempikirjat ja lempipiirretyt. Isin parta naurattaa kovasti, kun se kutittaa, ja siitä on kiva ottaa kiinni. Myös äidin hiukset naurattaa, sekä kaikenlainen hassuttelu ja höpöttely. Hän rakastaa musiikkia, varsinkin Satu Sopasen lastenlaululevyä ja Vain elämää -ohjelmaa.

Oon saanut kaksi äitiystävää tästä läheltä, sekä järjestän perhevalmennuksemme äitien vauvatreffejä ja tää kaikki on saanut mua piristymään paljon. Oon kokenut oloni melko yksinäiseksi välillä, ja ollut vähän loukkaantunutkin siitä miten jotkut ystävät on kaikonneet. Vaikka ymmärtäähän sen, tavallaan. Oon myös iloinen siitä, että meidän pojalla on mahdollisuus saada pitkäaikaisia ystäviä muista vauvoista. Käydään muskarissa tiistaisin, ja siitä tykätään molemmat hirveästi. Ensi viikolla aloitetaan vauvauinti.

Kyllä sitä tässä pikkuhiljaa huomaa, että arki alkaa sujua, vaikka väsymys onkin kova ja päivät on joskus aika pitkiä. Oman lapsen hymy ja kehityksen seuraaminen on kuitenkin ihan mahtavaa, ja mä oon ihan valtavan kiitollinen joka päivä siitä, että mä saan olla äiti, juuri mun ihanan pojan äiti.

Katselin tuossa kuvia kesältä, missä poitsu on vielä ihan pikkuvauva ja kyllä niitäkin aikoja nyt jo lämmöllä muistelee. Kaikki tää on ollut jotenkin niin ihmeellistä, tunteiden vuoristorataa ja jotenkin tosi paljon rankempaa mitä etukäteen aattelin, mut myös paljon hienompaa. On ihan mahtavaa miten rakkaus aktualisoituu tuohon lapseen, mun ja miehen rakkaus ja rakkaus häneen tulee jotenkin niin näkyväksi tuossa pikkutyypissä. Oon hänestä ihan valtavan ylpeä jo nyt, mun suurin saavutus.

Mitä muuta kuuluu? Kyllähän tässä itse jää vähän toiseksi kun vauvaa pääasiassa arkipäivät yksin hoitaa. Siinä missä ennen oli kiva että oli lakatut kynnet, tukka laitettu, meikkiä joka päivä ja vaatteisiin uhrattu ajatusta, on nyt tärkeintä että ne vaatteet ylipäänsä saa helposti päälle ja tukka on harjattu, jos ei oo pakko niin meikkaamiseen en jaksa uhrata aikaa jos oon vaan kotona. Kaikki omat harrastukset on vähän jäänyt ja se harmittaa, tosin, tää on vain vaihe. Toi pikkutyyppi on pikkutyyppi niin vähän aikaa, kyllä mä ehdin sitten. Käyn kerran viikossa koiratreeneissä Mintun kanssa ja muskari ja vauvauinti on mullekin mieluisia juttuja, samoin päivittäiset lenkit poitsu rattaissa.

Täytän ylihuomenna 32 ja oon saanut kyllä suurta harmia revittyä siitä, että tänä vuonna en jaksanut ja pystynyt järkkäämään minkäännäköisiä synttärijuhlia. Synttärit, niin omat kuin läheisten, on mulle tosi tärkeitä ja nyt tuntuu niinkuin koko homma menis ohi. Mies on kyllä luvannut järjestää mulle sushi-illallisen ja lauantaina päästään syömään kahdestaan kun mamma vahtii poikaa, että sekin on kyllä jo tosi spesiaalia. Enkä mä oikeestaan paremmin tätä synttäriä vois viettää, äitinä vihdoinkin, mun rakkaimman perheen kanssa.

Itsestäni voisin kyllä huolehtia vähän enemmän, mikä ehkä nyt helpottaa jos nuo pitkät päikkärit pojalla pysyy joka päivä. Kirjoitella, jumpata, ehkä lakata ne kynnetkin taas joskus, kutoa, värittää ja lukea. Viikottain tulee nyt onneksi tavattua muita äitejä ja vähän harrastettua.

Että niin, kyllä meillä menee nyt oikeestaan tosi hyvin. Rankkaa on välillä, huonot yöt, kiukkupäivät, väsyneet päivät parisuhteessa ja se kun välillä on itse aivan loppu. Mutta sitten ne hyvät asiat aina voittaa ja kyllä äitiys on ihan ehdottomasti parasta ikinä.

3 kuukautta

Ylihuomenna meidän poika täyttää 3 kuukautta. 3 kuukautta olen ollut äiti, 3 kuukautta me ollaan oltu pieni perhe.

Kesä oli ja meni. En muista siitä kauheasti. Oli vissiin viileä kesä, not that I would know. Odotan innolla syksyn tuloa.

Meillä on kaikki mennyt ihan hyvin, ilman suuria ongelmia. Meidän poika kasvaa nopeaa tahtia. Eka vaatekoko kävi pieneksi kuukauden jälkeen. Muutama viikko sitten siivosin pienimmät vaatteet pois kaapista ja tirautin pienet itkut. Muistan niin elävästi ne ekat päivät kun niitä vaatteita valittiin ja puettiin. Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä, miten hurmioitunut sitä olikaan.

Poika sai nimen virallisesti heinäkuun lopussa ja kastetilaisuus oli tosi kaunis, ja mulle tosi tärkeä päivä. Oon päättänyt pitää pojan nimen ja kasvot pois blogista, ainakin toistaiseksi.

Poika osaa kannatella päätä hienosti, on tehnyt sitä jo tosi pienestä. Kova halu liikkeelle on ollut jo pari kuukautta, mutta vielä möngitään vaan paikallaan. Viimeiset pari viikkoa on juteltu kovasti ja tää on ihan mahtavaa, hän vastaa jutteluun ja jokeltelee kovasti. Ääneenkin on jo muutaman päivän ajan naurettu. <3 Painoa on jo yli 7kg ja epäilen pituutta olevan n.64cm, viikon päästä neuvolassa selviää. On ihanaa huomata, miten pieni on jo oma persoonansa. On juttuja mistä hän pitää ja juttuja mistä ei tykkää. Lempilelut, lempilaulut, lempikohdat mistä silittäminen saa hymyilemään. Rakastan sitä miten hänen naama menee ihan ruttuun kun häntä naurattaa. On ihan käsittämätöntä miten tärkeä tuo pieni voi olla, äidinrakkaus on jotain mitä en osaa yhtään kuvailla.

Oon kuullut, että ekat kolme kuukautta vauvan kanssa on rankimmat. Tämän voin allekirjoittaa, vaikken vielä tiedäkään miten kolmen kuukauden jälkeen alkaa sujumaan. En oo ikinä ollut väsyneempi kuin nyt. Parisuhdekin on ollut koetuksella. Poika on temperamenttinen, ei viihdy minuuttiakaan yksin esim. leikkimatolla ja nukkuminen on ollut pätkittäistä. Päivärutiineilla päästiin onneksi muutama viikko sitten siihen, että poika menee joka ilta nukkumaan n. klo 20. Yöllä heräillään usein, muutama yö on parin viikon aikana ollut, että on nukuttu hiukan pidempiä pätkiä, jotka meille siis on 3-4 tuntia. Parhaimmillaan/pahimmillaan poika on herännyt 7 kertaa yössä. Päiväunia hän nukkuu pääasiassa puolen tunnin pätkissä, välillä 1-2 tuntia, näitä ei kuitenkaan voi mitenkään ennakoida eikä sitä tapahdu joka päivä. Ihan kaikki keinot on kokeiltu nukkumisen parantamiseen. Mulla on kovat toiveet siitä, että meilläkin helpottaisi kun kolme kuukautta tulee täyteen.

Vauva-arjen alku on ollut mulle niin paljon rankempaa mitä ajattelin. Olen teini-ikäisestä asti haaveillut äitiydestä, olen ollut niin paljon tekemisissä lasten kanssa, se on se mitä osaan. Ja sitten olinkin ihan pihalla. En tiennyt mitään vastasyntyneestä ja elämästä hänen kanssaan. Vertaistuki puuttui, hoitoapuakaan ei miehen lisäksi juuri ole. Pari kuukautta kesti, että sain vähän itseluottamusta äitinä, että minä kyllä osaan ja tiedän lapseni parhaan. Ajattelin naiivisti olevani valmis äiti, miten sitä voisi olla.

Paljosta oon joutunut luopumaan. Enää asioita ei voi tehdä ihan miten ja milloin vaan. Kaikki oma on toissijaista, lapsen tarpeet aina ensin. Täydellinen symbioosi lapsen kanssa on ollut joskus raskasta, mitä sitä kieltämään. Onneksi olen alusta saakka saanut omaa aika ajoittain, mies hoitaa lasta mielellään ja valvoo viikonloppuyöt jotta saisin nukkua. Korvaamaton ihminen. <3

Äitiys on parasta mitä voisin kuvitella ja lapsemme on ihaninta maan päällä. Vaikka sanon, että olen väsynyt ja on ollut rankkaa, en silti rakasta poikaa ja tätä elämää yhtään vähempää.

Olen tosi kiitollinen siitä, että poika on terve ja kehittyy normaalisti. Äidin huoli on jo läsnä. Itkuiset päivät, onko nyt joku hätä, pitääkö mennä lääkäriin? Miksei se vielä käänny kun muut jo kääntyy? Onko jokin vialla kun nukkuu pätkissä? Toivottavasti hän pysyy aina terveenä ja on onnellinen, teen kaikkeni aina tämän onnistumiseksi.

Samalla kun toivon, että poika olisi aina tämä ihana vauva, en malttaisi odottaa että hän kasvaa ja näemme millainen persoona hänestä tulee, mitä kaikkea hän osaa ja mistä hän pitää. Paljon muuta ei oo nyt kerrottavaa toistaiseksi, ja tää on ihan hyvä näin. Kyllä sitä vielä ehtii.

Vauva-arkea, osa kaksi

Poika on nyt 5,5 viikon ikäinen.

Hän on kyllä mullistanut elämän. Vauva-arjen rankkuus on yllättänyt mut, toisaalta en tiedä miksi, koska ei tästä voi tietää mitään tätä kokematta, eikä mulla kai edes ollut mitään ennakko-ajatusta synnytyksen jälkeisestä elämästä.

Perfektionisti ja ylisuorittaja minussa on ottanut asiat välillä todella raskaasti. Päässä on kuva siitä, miten asioiden pitäisi mennä, vaikka kaikki mun kokemus lapsista on vuoden ikäisestä ylöspäin. Vastasyntynyt ja pieni vauva on niin eri asia. Hän on uusi ihminen, ja täysin avuton. Ei siihen voi varautua millaista on kun pikku ihminen on täysin kiinni sinussa eikä voi kertoa mikä on hätänä muuten kuin itkemällä. Oman vauvan itku on ollut mulle yllättävän raskasta, oma neuvottomuus turhauttaa silloin kun vauva vain kitisee eikä rauhoitu. Eikä siihen voi varautua miltä ne pätkittäiset yöunet oikeasti tuntuu. En oo ikinä elämässäni ollut näin väsynyt, vaikka lähes puolet elämästäni oon nukkunut huonosti ja heräillyt öisin. Asiat tarkkaan suunnittelevana on myös ollut vähän vaikea oppia siihen, että näin pienen vauvan kanssa ei päivärytmiä ole, joten asioiden sujumisesta ei voi tietää.

Miehelle jälleen iso kunnianosoitus tässä, en ymmärrä miten ihmiset selviää tästä yksin. On niin erilaista ja paljon helpompaa kun meitä on kaksi poikaa hoitamassa, jakamassa yösyötöt ja tarjoamassa toiselle välillä hengähdystauon kun pojan kanssa on hankalampaa. On myös hienoa huomata, että vaikka meillä on toisillemme tällä hetkellä todella vähän aikaa ja väsymys kuormittaa monin tavoin, parisuhteemme voi hyvin edelleen.

Mutta, ettei nyt tulisi väärää kuvaa, musta on aivan mahtavaa olla äiti. :) Se on aivan ihmeellistä, että toi pieni ihminen tuli minusta ja kasvaa niin valtavaa vauhtia pikku persoonaksi. On mahtavaa seurata hänen kasvuaan ja olla hänen äitinsä. Itse tässä kasvaa henkisesti samalla kovaa vauhtia vanhemmaksi, joten hämmennys on ymmärrettävää.

Meillä on melko temperamenttinen poika. Joskus, kun nukuttaminen yöunille kestää neljättä tuntia, miettii että olisipa meidänkin vauva vähän helpompi ja rauhallisempi. Mutta tää on meidän vauva, täydellinen juuri näin. <3 Nukkuminen on välillä melko pätkittäistä ja menossa on tällä hetkellä kuuden viikon hulinat, joten kitinää ja tyytymättömyyttä on riittänyt. Mutta mä en tiedä mitään parempaa maailmassa, kuin oman lapsen hymy. En mitään. Kun aamulla herätään vierekkäin ja hän kuulee mun äänen, välittömästi alkaa hymyillä ja silmät syttyy. Kun hassuttelen tai laulan ja hän alkaa nauraa. Paras ääni on hänen jokelluksensa, ja on niin mieletöntä nähdä miten nopeasti hän kehittyy, oppii uusia asioita ja alkaa kommunikoida.

Meillä siis menee kyllä hyvin. Poika on ilmeisen terve, syö hyvin, kasvaa hienosti ja kehittyy mallikkaasti. Kovasti hankalimpina ja väsyneimpinä päivinä helpottaa tieto, että tämäkin on vain vaihe. Eilen ensimmäistä kertaa yöunille nukahtaminen kävi kiukuttelematta. Pienet onnistumiset. :) Äitiys on mahtavaa ja meillä on ihana poika. Ja mulla on maailman ihanin mies poikani isänä.

Poika nukkuu nyt pitkästä aikaa arkena kunnon unia, joten ehdin itsekin ehkä hiukan nyt hengähtää. Toivon mukaan ehdin jossain vaiheessa kirjottelemaan mm. tulevista ristiäisistä ja vyöhyketerapiasta missä ollaan käyty.

Synnytyskertomus ja vauva-arkea

1.6. klo 23.27. maailmaan putkahti meidän täydellinen poikavauva. :)

Tiistaina 30.5. klo 01.00 heräsin siihen, että mulla meni lapsivedet sänkyyn. Vaikka tiesi, että lähtö voi tulla milloin vaan niin en jotenkin ollut varautunut siihen, että noin kävisi. Laskettuun aikaankin oli vielä useampi päivä. Soitin pikaisesti Tyksiin, josta ohjeistettiin menemään paikalle. Sinne sitte lähdettiin meikäläisellä pikku paniikki päällä. Mulla ei ollut ollut oikeestaan mitään synnytystä ennakoivaa, ei edes yhden yhtä supistusta ennen vesien menoa.

Tyksissä ottivat streptokokkinäytteen ja laittoivat käyrille seuraamaan vauvan sykkeitä. Tunti siinä odoteltiin ja ekat supistukset tuli heti siinä. Streptokokki oli negatiivinen, joten mut otettiin osastolle odottamaan synnytyksen käynnistymistä ja miehen piti lähteä kotiin. Se oli aivan todella raskasta ja sitä olin pelännyt etukäteen, että joutuisin olemaan jossain vaiheessa yksin. Neuvolassakaan ei oltu millään tavalla valmisteltu että näinkin voi käydä.

Olin osastolla 2,5 päivää odottelemassa että synnytys käynnistyisi. Valvoin yöt supistusten kourissa ja päiväksi ne rauhoittuivat. Mies kävi vielä töissä ja kävi iltaisin, parhaat pari tuntia ja raskainta ikinä kun hänen piti lähteä. Nää oli aivan todella pitkiä ja raskaita päiviä ja koti-ikävä oli ihan järjetön.

Synnytys oli tarkoitus käynnistää 1.6. aamulla, mutta lähtikin käyntiin itsekseen. Kovat supistukset alkoi torstaina aamuyöllä. Synnytys itsessään oli kyllä tosi raskas. Kipu oli ihan sietämätöntä ja yllätti mut todella, mut ei siihen kyllä voi valmistautua mitenkään, enkä mäkään osais sitä nyt kuvailla. Kokeilin kaikki mahdolliset lääkkettömät kivunlievitykset ja suurin osa synnytyksestä menikin ilman lääkkeitä. Päiväksi sattui kätilö, joka suhtautui synnytykseen tosi kliinisesti eikä tukenut rentoutumista, joten kivut sai aikanaan mun kropan täysin lukkoon. Epiduraalin sain kuudelta illalla, jolloin olin jo aivan loppu. Samalla laitettiin oksitosiinitippa vauhdittamaan supistuksia, ja se auttoikin melko hyvin.

Epiduraalin vaikutuksen loputtua kahdeksan jälkeen alkoikin synnytyksen raskain vaihe. Ehdottomasti pahinta koko synnytyksessä oli se kun vauva lähti laskeutumaan lähtöasemiin alas lantioon. Järkyttävä paine takapuolessa ja hirveät kivut. Mun synnytyksen pelasti iltavuoroon tullut kätilö, joka osas tehdä juuri oikeat asiat mua rentoututtaakseen, ja teki päätöksen toisesta epiduraaliannoksesta, mikä oli täysin pelastus. Hän ohjeisti mua antaa supistuksen tulla ja mennä, ja se auttoi todella paljon. Torkahdinkin hetkeksi, kunnes tunsin, että nyt on pakko ponnistaa. Mies soitti kätilön äkkiä paikalle ja 15 minuuttia myöhemmin vauva oli maailmassa. Itse ponnistusvaihe oli ihana ja todella voimaannuttava. Vihdoinkin pitkä ja raskas odotus oli ohi ja vauva tuli vauhdilla. Tunne oli aivan mahtava eikä sitäkään voi mitenkään kuvailla kun vauva tuli maailmaan. Kaikki kivut hävisi ja oikeasti täytyin rakkaudella, onnella ja helpotuksella. Kaikki oli niin luonnollista ja mahtavaa, sekä minulle että miehelle. Ihan parhaat hetket ikinä.

Vauvan kanssa sujui alusta asti hyvin, joskin imetys tökki todella. Koin valtavaa painostusta ja pakotusta siihen. Kysyin apua paljon ja jokaisella työntekijällä oli oma näkemys ja tapa toimia. Vauva oli rinnalla paljon, mutta vasta hänen jouduttua sinivalohoitoon keltaisuuden takia huomattiin, että vauva ei saa rinnalta riittävästi ruokaa, hänen paino laskee ja vointi huononee. Hänelle alettiin antaa lisämaitoa, mikä sai hänen voinnin paranemaan ja painon nousemaan. Kukaan ei mulle selittänyt asiaa eikä ohjeistanut miten sitten kotona.

Kotiin päästiin 5.6. Olin ollut sairaalassa lähes viikon ja se oli tosi raskasta aikaa. Kotiinpääsy oli ihan järjetön helpotus ja muistan varmaan pitkään sen ekan yön omassa sängyssä kotiinpääsyn jälkeen. Ihaninta ikinä.

Kotona yritin vielä imetystä ja pumppailin maitoa, mutta se ei missään vaiheessa lähtenyt nousemaan. Vauva raivosi rinnalla kun ruokaa ei tullut ja minä itkin. Yritin pumppailla mutta määrät oli vähäisiä ja aikaa kului silti hirveästi. Vauva on nyt täysin korvikkeella, syö hyvin ja suuria määriä ja paino on noussut todella hyvin. Imetyspettymys oli alkuun suuri ja tunsin että mun kroppa on pettänyt mut. Tärkeintä on kuitenkin se että poika saa ruokaa, voi hyvin ja kasvaa, ja myös että minä jaksan. Imetystä pidetään itsestäänselvyytenä. Perhevalmennuksessa neuvolassa eräs äiti kysyi että mitä jos maito ei nouse, vastaus oli että kyllä se yleensä nousee, piste. No, minulla ei käynyt niin. Sain itse hakea tietoa ja vertaistukea. Pitäisi saada olla vanhempien päätös miten lapsensa ruokkii, korvikeruokinta aiheuttaa aivan liikaa ihmettelyä ja tuomitsemista. Itse olen ylpeä siitä, että meillä oli rohkeus tehdä tämä päätös, koska rintaruokinnalla poika olisi ajan kanssa vain voinut huonommin ja huonommin.

Vauva-arki on ollut melkoista opettelua. Mies on ollut valmis isä jo ensi hetkestä. Hänellä on poikaan vahva side ja halu hoitaa asioita. Pulloruokinta mahdollistaa meillä tasavertaisuuden, kumpikin voi ruokkia ja saada myös hetken itselleen kun toinen ruokkii. Mies on kesälomalla kuukauden ja se on ollut mahtava juttu. Tiesin olevani onnekas jos aiemmin kun olen saanut tuollaisen miehen, nyt tiedän vielä varmemmin että olen todella siunattu, kun näen millainen isä hän on.

Itse olen ollut äitinä epävarma. Lapsen itku ottaa yllättävän koville ja synnytyksestä toipuminen on ottanut oman aikansa. Viikon olin täysin jyrän alle jäänyt ja seuraava viikko meni henkisessä myllerryksessä. Nyt 2,5 viikkoa synnytyksestä alkaa tuntua, että kyllä kroppa tästä toipuu ja kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Vauva on ihana eikä sitä voi oikein uskoa, että tuollainen täysin valmis vauva sieltä putkahti. Että minä tein ja synnytin tuon ihmisen. Ei malta odottaa että hän kasvaa.

Kaikki hyvin siis täällä. Aika menee järjetöntä vauhtia ja kädet on täynnä, mutta ihan korvaamatonta aikaa. :)

Loppusuoralla

Tänään on tasan viikko laskettuun aikaan. Tuntuu ihan hullulta, fiilis on lähinnä että "nyt jo". Faktahan on, että synnytys voi tässä vaiheessa alkaa ihan milloin vaan, muttei yhtään tunnu siltä.

Vauva ei oo näyttänyt pahemmin mitään merkkejä, että olis vielä tulossa. En voi vieläkään sanoa, että tietäisin miltä supistukset tuntuu, eli niitä varmaankaan ei ole ollut. Jotain harvinaisia harjoitussupistuksia varmaankin on. Luonto hoitaa tämän kyllä hyvin, se mikä alkuun jännitti eniten on muuttunut niin, että nyt niitä synnytyksen merkkejä alkaa jo välillä odottaa.

Olo mulla on suurimman osan ajasta melko epämukava. Tuossa muutama päivä sitten alkoi näyttää siltä, että vatsa on laskeutunut eli vauva olis lähtöasemissa. Olo on ainakin sen mukainen, alavatsalla tuntuu kovaa painetta ja vihlontaa, pissahätä on aivan jatkuva ja liitoskivut on pahentuneet. Selkä- ja lonkkasäryt on kovat, säteilee myös jalkoihin asti. Öistä on tullut aivan pelleilyä, kuuden tunnin aikana saa neljä kertaa käydä vessassa keskivertoyönä, aamuyöstä alkaa sitten niin järjetön lonkkakipu että herään puolen tunnin välein kääntämään kylkeä. Vauva tuntuu ihan valtavalta ja maha on tosi pinkeä, on selkeesti myös kasvanut tässä parin viikon aikana kunnon palloksi. Välillä tuntuu, että vauva venyttelee itsensä mahasta läpi. Vauvan liikkeet on kyllä myös selkeästi rauhoittuneet, mikä vaikuttaa olevan melko normaalia loppuraskaudessa. Aiheuttaa toki välillä vähän enemmän huolta taas itelle.

Mutta, ei meillä tässä varsinaisesti mikään kiire vielä ole. Vauva tulee kun on valmis ja oikeestaan paras olis muutama päivä lasketun ajan jälkeen niin mieskin ehtisi lomille. Mutta toki, valmiina täällä ollaan, päättää hän sitten syntyä milloin vaan.

Synnytys aiheuttaa edelleen suht ristiriitaisia tunteita. Aktiivisen synnytyksen facebook-ryhmä on ollut mulle iso apu oman mielen rauhoittamisessa. Tällä hetkellä keskityn lähinnä ajattelemaan, että mun kroppani on luotu synnyttämään eikä ole mitään syytä miksi en selviäisi siitä. Oon worst case scenario -tyyppi ja todella herkkä huolestumaan, joten tottakai mua pelottaa mahdolliset komplikaatiot itsellä tai vauvalla. Mutta, ne ovat harvinaisia ja tukena sairaalassa on osaava henkilökunta, sekä tietenkin oma mies. Kivut pelottaa, mikä on jännä, koska en pelkää kipua muutenkaan ja siedän sitä hyvin. Mutta tottakai tiedän, että synnytyskipu on omanlaistaan eikä siihen voi varautua, eikä hyvä kivunsieto muuten tarkoita synnytystä ajatellen mitään. Kaiken takana on varmasti pelko siitä, etten itse voi kontrolloida tilannetta pahemmin. En voi vaikuttaa synnytyksen kulkuun tai suunnitella sitä. Oonkin viime viikot keskittynyt psyykkaamaan itseäni siihen, miten pystyn parhaiten suhtautumaan tilanteeseen positiviisesti ja jaksamaan henkisesti. Kaikkihan johtaa upeimpaan asiaan maailmassa, meidän omaan lapseen ja uuteen elämään.

Raskausajan loppu vähän surettaa. On tämä ollut kuitenkin niin jännää ja ihanaa aikaa. Seurailla raskaussovelluksesta viikon vaihtuessa minkäkokoinen vauva nyt on ja miten hän kehittyy. Seurailla mahan kasvua ja tuntea vauvan vahvistuvat liikkeet. Tehdä hankintoja ja suunnitella tulevaa. 9 kuukautta odotusta on aina tuntunut tosi pitkältä ajalta, mutta on kyllä ollut ihan ehdoton ainakin näin esikoista odottaessa. Ja jos tässä vielä se parikin viikkoa menee, niin sekin otetaan kyllä ihan ilolla ja rauhassa vastaan.

Ajatukset pyörii kyllä jo vauvassa tosi paljon. Näen paljon unia siitä, että hän on täällä jo, ja miltä hän näyttää. Vauva-arki jännittää mutta kyllä sitä myös jo kovasti odottaa, vaikka se vielä tuntuukin niin hassulta että viimeistään kolmen viikon päästä täällä on jo meidän pikkutyyppi.

Fyysisesti oon kyllä valmis jo siihen, että saan oman kroppani takaisin. Onhan se ihan mieletöntä mihin naisen vartalo pystyy ja oon kyllä muuttunut paljon armollisemmaksi omaa kroppaani kohtaan. Katson kuvia juuri ennen raskautta, olin todella itsekriittinen ja tunsin oloni läskiksi, häpesin vartaloani. Nyt katson kuvia ja ihmettelen. Olin ihan normaalikokoinen, hyväkuntoinen ja terve, ja se kroppa mahdollistaa meidän lapsen kasvun ja tulon tänne maailmaan. Mutta, odotan mun omia vaatteita. Farkkuja ja hameita ja sortseja, sitä että voin pukeutua mihin vaan haluan. Odotan sitä, että voin taas liikkua kunnolla ilman kipuja ja pelkoa riskeistä. Odotan pitkiä kävelylenkkejä. Odotan öitä, jolloin mua ei särje joka paikkaan eikä jokainen kyljen kääntäminen vaadi heräämistä. Odotan sitä, että voin syödä mitä haluan eikä joka hetki tarvitse miettiä miten kaikki vaikuttaa vauvaan. Odotan sitä, että vauva on mun vieressä ja voin huolehtia hänestä erikseen ja itsestäni erikseen. On niin ikävä omaa kokonaisvaltaista hyvinvointia ja motivaatio palata siihen on aivan valtava. Olen potenut syyllisyyttä näistä ajatuksista, vaikka tiedän ettei tarvitse, eikä se tarkoita että rakastaisin tätä lasta yhtään vähempää. Ja tiedän, kropalle täytyy antaa aikaa palautua, sen teen ilomielin, koska tiedän, että suunta on parempaan.

Miehellä on vielä viikko töitä ennen kuukauden kesälomaa. Laskettu aika sattui silleen täydellisesti, että mies voi ottaa suoraan pitkän loman vauva-arjen alkuun ja isyysloman säästää myöhemmäksi. Tänään suunnitelmana on mennä syömään kaupungille ja viettää aikaa kahdestaan, koska tämä on yksi niistä viimeisistä viikonlopuista kun olemme kahdestaan. Hurja, jännittävä, ihana, pelottava ajatus. Mukavaa viikonloppua kaikille! :)

10 faktaa

Blogeissa ja somessa näkee paljon näitä haasteita, joissa löpistään itsestä, ja ajattelin nyt ite tehdä tämänkertaisen merkinnän tällaisen faktalistan muodossa. Eli 10 faktaa - raskaus right now edition.

1.Tiistaina tehdyssä lääkärintarkastuksessa ei ollut minkäännäköisiä merkkejä synnytyksen lähestymisestä. En tätä kyllä odottanutkaan, koska mua ei ole supistellut, eikä ole ollut muitakaan ennakoivia merkkejä. Jos mun pitäisi itse veikata, veikkaan että Bebe syntyy 41+0.


2. Raskaus on huomenna kestänyt 37 viikkoa, mikä meinaa sitä, että Bebe on täysiaikainen. :) Tuntuu kyllä tosi kivalta, nyt voi vaan sitten odotella, että hänen on aika syntyä. Maltan ihan hyvin vielä odotella, mutta toivon että synnytys käynnistyisi itsekseen eikä tarvitsisi käynnistellä.


3. Mies lähtee ensi viikolla neljäksi päiväksi kertausharjoituksiin muutaman tunnin matkan päähän. Helmikuussa saimme tietää tästä ja siitä asti oon jännitellyt, ettei Bebe vaan synny sinä aikana. Ensi viikon loppu otetaan täällä siis ekstrarauhallisesti, sen jälkeen synnytys saakin sitten alkaa milloin vaan.

4. Raskaudessa raskainta mulle on ollut omien fyysisten rajojen kapeneminen. Liikuin tosi paljon ennen raskautta ja olin juuri treenannut kropan parhaaseen kuntoon mitä se on mun aikuisiällä ollut, nyt pystyn juuri ja juuri kävelemään kilsan verran, mikä kestää mulla puoli tuntia ja loivatkin ylämäet saa hengästymään niin, ettei meinaa millään jaksaa pysähtymättä koko mäkeä. Tällä hetkellä on myös hankalaa se, miten vaikeaa nukkuminen, kenkien jalkaan laittaminen ja mistä tahansa istumasta nouseminen on. Eniten odotankin sitä, että saan alkaa palautua takaisin omaan vartalooni. Jännää on myös se, miten äkkiä unohtaa sen ajan, kun olo ei ollut tällainen.

5. Synnytys aiheuttaa mulle edelleen ristiriitaisia tunteita. On jotenkin hirveän vaikea ajatella, että muutaman viikon sisään pusken meidän lapsen tuolta pihalle, samalla odotan jo kovasti sitä hetkeä kun näämme hänet. Kivut on pelottaneet mua tosi paljon, mutta kovalla henkisellä työstämisellä oon saamassa aivot käännettyä siihen asentoon, että synnytys on hieno ja voimaannuttava kokemus.


6. Raskauden ajan suurin vertaistuki mulle on ollut erään vauvafoorumin ryhmä, missä on naisia, joilla on laskettu aika saman kuun aikana. Ryhmä on ollut ihanan positiivinen, avoin ja asiallinen, ja näin ensikertalaiselle on tuonut paljon mielenrauhaa. Mulla ei ole lähellä oikein ketään, joka olisi samassa tilanteessa, juuri ollu tai jonka kanssa voisin keskustella näistä asioista.


7. Olisin jaksanut olla töissä vielä viime viikon, eli mulle olisi riittänyt äitiysloman alku ajankohtaan raskausviikot 36+0. Oon kuitenkin älyttömän kiitollinen Suomen järjestelemästä, mikä takaa rahallisesti tuetun pitkän vapaan lasta varten valmistautumiseen ja hänen hoitamiseensa. Oli tosi kiva olla ensimmäiset äippälomapäivät tosi energinen ja hyvinvoiva, koska nämä viimeiset viikot taitaa olla fyysisesti aika haastavia, vaikka mun vointi edelleen onkin hyvä.


8. Tästä ei oo tainnut olla vielä puhetta täällä blogin puolella, mutta meillä jää mies kesälomalle lasketusta ajasta ja on sitten kuukauden kotona. Laskettu aika sattui silleen täydelliseen saumaan meille, koska isyyslomamahdollisuutta ei tuohon kohtaan välttämättä olisi ollut. Näin isyyslomaa myös säästyy jatkolle, mutta mies saa silti olla vauvan ekat viikot meidän kanssa.


9. En muista miten laajasti tästä oon jutellut täällä, mutta meidän suunnitelma tällä hetkellä on, että voisin jäädä kotiin kolmeksi vuodeksi lapsen kanssa. Päiväkotimaailman monipuolisesti nähneenä, en mitenkään pystyisi laittamaan omaa pientä lastani päiväkotiin vielä vuoden ikäisenä. En tuomitse tässä kenenkään ratkaisuja, koska tiedän, että tilanteita ja perheitä on monenlaisia. Aina ei voi valita, ja olen itse tosi onnellinen ja kiitollinen, että voin edes harkita tällaista vaihtoehtoa. Kotiäitiyden haasteet mietityttävät toki myös, mutta haluaisin ehdottomasti, että saan kasvattaa kotona meidän pientä ihmistä ja nähdä hänen kasvunsa ja kehityksensä läheltä. Minulle pienen lapsen paikka on kotona. Toki haluan hänelle myös sosiaalisia suhteita ja virikkeitä, mutta ne eivät mielestäni vaadi kokopäiväistä päivähoitoa. Jälleen kerran painotan, etten arvostele kenenkään ratkaisuja, vaan puhun vain meidän perheen puolesta. Suomen päivähoito on hyvää ja laadukasta ja ymmärrän täysin, ettei taloudellisista syistä läheskään kaikki voi toimia niinkuin haluaisivat. Tästä ei siis tarvitse vetää hernettä nenään, jos tämän joku sattuu lukemaan. :)


10. Me ollaan hankittu vauvaa varten niin paljon kaikenlaista, että odotan jo näkeväni mikä kaikki on täysin turhaa. :D Olen halunnut hankkia tavaraa ja vaatteita valmiiksi, jotta ensi viikot vauvan kanssa olisi mahdollisimman rauhallisia kotona. Mies on ottanut ihanasti mielipiteeni huomioon ja ollut mukana hankinnoissa, joista osasta ei varmasti ole koskaan kuullutkaan. Oon kuitenkin yllättynyt, miten rauhallisesti oon loppujen lopuksi hankintojen suhteen ollut, vaikka vauvaa pitkään toivoin ja odotinkin.



Tähän en nyt jaksa mitään kuvia ettiä, joten tulee vähän tylsännäköinen merkintä ehkäpä. Nyt alkaa pieni siivoushetki, koska viikonloppu on täynnä äitienpäiväohjelmaa. :)

Raskauteni

Laskettuun aikaan on jäljellä enää alle kuukausi ja maksimissaankin kuuden viikon päästä vauva on jo kainalossa, tuntuu hurjalta! Ajattelin tähän kohtaan summata vähän raskauden sujumista noin kokonaisuudessaan.


Ensimmäinen kolmannes: (raskausviikot 1-12)
Raskauden kesto lasketaan vähän typerästi siten, että se lasketaan alkaneeksi edellisten kuukautisten alkamisesta. Mullahan tätä ei voi näin mitata koska mun kierto oli hieman epäsäännöllinen ja pidempi, joten edellisistä menkoista hedelmöittymiseen oli mennyt 3,5 viikkoa, eikä sitä kahta viikkoa mikä tähän halutaan laskea. No kuitenkin, tulin raskaaksi syyskuun alkupuolella ja raskaudesta sain tietää 26.9. Ensimmäinen kolmannes päättyi marraskuun loppupuolella, ja pääsin mielestäni tässä kohtaa melko helpolla. Raskausoireet voi usein olla pahimmillaan alkuun, mulla oli lähinnä etovaa oloa ja väsymystä, sekä henkisellä puolella isoimmat huolet asettui tähän kohtaan, niinkuin varmasti useimmilla.

Väsymykseen oon jotenkin tottunut, kun työaikaan oon usein ollut iltaisin väsynyt, tässä kohtaa kuitenkin nukahtelin ihan aina kun istuin sohvalle ja joka kerta jos katsottiin iltaisin telkkaria. En viikkoihin saanut katsottua yhtään sarjan jaksoa kokonaan loppuun. Etovaa oloa mulla oli aamuisin ja usein myös päivisin ja iltaisin, tähän auttoi kun söi jotain pientä. Usean viikon ajan mulla oli töissä joka päivät omat mandariinit mukana ja iltaisin kun nukahtelin niin herätessä saattoi etoa, tähän auttoi mehujäät ja raitis ilma. Kokonaisuudessaan selvisin siis tosi helpolla, en oksennellut enkä joutunut olemaan töistä pois. Kukaan ei huomannut raskautta ennenkuin kerroin, miehellekin ainoa näkyvä merkki oli toi mun nukahtelu kotona. Mulla alkoi eka kolmanneksen aikaan olla aika paljon kohdun kasvukipuja, alavatsassa vihloi ja selkää jomotteli. Nämä huolestutti mua aluksi, mutta sitten niistä tuli lohduttava merkki että siellä se vauva kasvaa.

Ensimmäisen kolmanneksen aikana me käytiin ultraäänessä kaksi kertaa. Viikolla 6+4 määrittämässä raskauden kesto (voi sitä fiilistä kun alkio löytyi juuri oikean kokoisena oikeassa paikassa ja kuulimme hänen sydämen sykkeen eka kertaa <3) ja viikolla 12+3 niin sanotussa niskaturvotusultrassa. Toi jälkimmäinen oli varmasti yksi mun elämän parhaita hetkiä, siellä oli jo ihan vauvan näköinen pikkutyyppi heiluttelemassa ja pomppimassa. :) Tässä ultrassa seulotaan eka kerran sikiön mahdollisia poikkeavuuksia, jos vanhemmat niin haluavat, meillä oli onneksi kaikki hyvin.

Ensimmäinen kolmannes oli henkisesti hämmentävää aikaa. Pitkän toivomisen jälkeen vauva oli vihdoin tulossa ja ajatukseen oli tosi hankala tottua. Pelkäsin kaikkea mikä voi mennä pieleen enkä oikein pystynyt ymmärtämään, että kyllä siellä vaan meidän vauva kasvaa. Näin jälkeenpäin ajateltuna tämä oli kuitenkin helppoa aikaa, pystyin liikkumaan normaalisti eikä varsinaisesti mikään rajoittanut, kaikki oli niinkuin ennenkin.

Eka kolmanneksen lopussa mun kroppa oli tässä kunnossa, eli ei kyllä mitään merkkejä raskaudesta vielä. Päällä mulla on tuossa jo äitiysvaatteet, koska kohdun kasvu sai sen aikaan, että normifarkut alkoi puristaa jo melko aikaisin.

Mä kerroin raskaudesta pikkuhiljaa heti alusta alkaen ensin läheisimmille ja sitten työkavereille, ihan julkisesti kerrottiin tuon nt-ultran jälkeen eli eka kolmanneksen lopussa. Asia on ollut mulle iso ja iloinen ja kaikki on mennyt hyvin, niin en nähnyt omalla kohdalla järkeä järjettömään salailuun. Mies sai itse kertoa kavereilleen ja tutuilleen omalla tahdillaan. 


Toinen kolmannes (viikot 13-28)
Toka kolmanneksen alussa mun vointi oli fyysisesti tosi hyvä ja huomasin, miten energiatasot nousi taas vähän. Jaksoin tehdä taas kunnollisia kävelylenkkejä ja olo oli muutenkin aika tavallinen. Tässä vaiheessa alkoi tuntua pientä kuplintaa alavatsassa iltaisin, ite uskon, että ne oli ensi merkkejä sikiön liikkeistä, skeptikot tämän luulon kyllä lyttää. Raskausvatsaa mulla ei näkynyt edelleenkään ennenkuin joskus viikolla 22 vähänkään huomattavammin. Toka kolmanneksen eka puoliväli olikin henkisesti raskasta aikaa, kun sikiön liikkeet ei tuntunut kunnolla eikä vatsa kasvanut. Olin huolissani, että kasvaako vauva normaalisti. Mulla oli kotona käytössä doppler sydänäänten kuunteluun ja sitä tuli kyllä käytettyä usein. Se lisäsi yhteyttä vauvaan ja oli kyllä mulle ehdoton laite.

Nämä oli ekat jutut mitä ostin vauvalle, juuri ennen joulua. Ei oikeen nähty järkeä alkaa ostella mitään kauhean aikaisin, vaan päätettiin että jos jotain tarpeellista ja edullista tulee vastaan niin ostetaan, muuten jätetään kaikki tänne kevätpuolelle. Tää taktiikka on toiminut meillä hyvin ja ollaankin tehty hyviä löytöjä käytetyistä tavaroista, ja ostettu juttuja pikkuhiljaa tämän vuoden aikana.

                                                

Ylläolevissa kuvissa menossa raskausviikot 18 ja 19. Itsestä alkoi tuolloin tuntua, että on jo selkeä vatsakumpu, vaan aika pienihän se vielä oli. Pientä pyöristymistä ehkä havaittavissa tuossa kohtaa kuitenkin. 

Sikiön ensimmäisen selkeät liikkeet tunsin tapaninpäivänä 2016, jolloin raskausviikkoja oli 17+3. Mulla on istukka kohdun takaseinämässä, mikä auttaa liikkeitä tuntumaan voimakkaammin ja aiemmin. Tapaninpäivän iltana kuuntelin sykkeitä dopplerilla, kun yhtäkkiä tuntui selkeä tönäisy dopplerin anturia kohtaan. :) Siitä liikkeet sitten aika nopeasti vahvistui vaikka alkuun tuntuikin tosi vaimeina ja lähinnä iltaisin tai töiden jälkeen kun makoilin sohvalla paikallaan.

 Ylläolevissa kuvissa viikot 20, 22 ja 25. Pikkuhiljaa se masu alkoi sitten näkyä ja helpotti kyllä omaa oloa. Viikolla 20 rakenneultrassa tutkittiin lisää sikiön kokoa ja rakenteita ja kaikki oli oikein hyvin. Helmikuun alussa viikolla 23 käytiin vielä varmuuden vuoksi ultrassa, koska kaaduin ulkona liukkaalla kelillä, ja tyyppi oli kasvanut oikein mallikkaasti. Oma olo helpotti tässä kohtaa aika paljon, koska liikkeitä tuntui jo kovasti niin, että mieskin ne tunsi ja vatsa kasvoi tasaisesti, vaikka oli tässäkin kohtaa vielä tosi pieni.

Raskauden puolenvälin jälkeen alettiin jo tehdä enemmän hankintoja. Tähän asti aika oli mennyt tosi hitaasti, mutta tästä lähti sitten menemään niin nopeasti, ettei oo kyllä perässä pysynyt. Ostettiin yhdistelmävaunut+kaukalo&telakka uutena, koska löydettiin tosi hyvällä tarjouksella. Käytettynä ostettiin hoitopöytä ja kaverilta saatiin pinnasänky. Aloin pikkuhiljaa ostella vauvanvaatteita ja vauvalle tulevaan huoneeseen alkoi pikkuhiljaa kerääntyä tavaraa. Järki pysyi mukana vauvan hankinnoissa tässäkin kohtaa ja mietin aika tarkkaan mitä kaikkea tarvitaan ja mistä ja milloin niitä kannattaa ostaa.

Fyysisesti toka kolmanneksen loppu oli mulle rankinta. Vatsa alkoi kasvaa aika vauhdilla ja mulle tuli kovat liitos- ja kasvukivut keskivartaloon. Töissä oli tosi vaikeaa jaksaa muutaman viikon ajan ja mietinkin, että miten jaksan äitiyslomaan asti. Kropan painopiste muuttui selkeästi ja olo vaikeutui, jouduin hakemaan aika kauan tasapainoa sekä henkisesti että fyysisesti. Piti opetella kuuntelemaan itseään ja myös pukeutuminen hankaloitui. Nää ajat osui siihen kohtaan milloin talvi ja pimeys on yleensäkin mulle rankinta, joten tässä kohtaa voin sanoneeni miettiväni useinkin, miten raskaudesta voi nauttia ja tuntea olonsa hehkeäksi. Mun olo oli lähinnä kömpelö, kivulias ja todella paksu. Selvisin kuitenkin vain kahdella saikkupäivällä, jotka mulla oli juuri vika kolmanneksen alussa, koska selkäkipu ja paineentunne vatsassa oli niin sietämätön.

Viimeinen kolmannes (viikot 29-40(42))

Raskausviikot 29, 31 ja 32.

Voin helposti sanoa raskauden viimeisen kolmanneksen olleen raskauden parasta aikaa. Oon ihmetellyt sitä itsekin usein. Oon ajatellut, että kai sitä sitten vain jotenkin tottui vatsaan, osas levätä oikeissa kohdissa ja ehkä jotenkin ne hormonit sitten vihdoinkin hyvällä tavalla sai mut nauttimaan tästä kaikesta. Töissä jaksoin viimeiset viikot ennen äitiyslomaa todella hyvin, niin hyvin, että tuntui hassulta silloin vajaa kaksi viikkoa sitten jäädä töistä pois, koska vointi oli niin hyvä. Vatsasta kasvoi tosi söpö palleroinen ja vatsatyyppi on kasvanut isoksi ja vilkkaaksi. Vauvan liikkeet tekee olon välillä jopa tukalaksi, mutta on tosi hauskaa tuntea missä on vauvan peppu ja varpaat, ja miten hän reagoi kosketukseen ja erilaisiin ääniin. Mietin kovasti minkälainen tyyppi tuolta putkahtaa, miltä hän näyttää ja miltä tuntuu saada hänet kainaloon.

Nyt mennään raskausviikolla 36+2 ja vatsapallero näytti tältä kolme päivää sitten.

Koen, että mulla on edelleen aika pieni vatsa. Viime viikolla olo oli ekoja kertoja vähän tukala, kenkienlaitto on hankalaa, ja autosta nouseminen. Nukkuminen on vaikeutunut mulla tosi paljon muutaman viime viikon aikana, erityisesti vaivaa oikea lonkka, jota alkaa aamuyöstä särkeä siten, että nukkuminen on tosi kevyttä ja herään tunnin välein kääntämään kylkeä, koska koko ajan särkee. Kyljen kääntäminen on myös vähän haastavaa tämän mahan kanssa.

Vointi on edelleen kuitenkin hyvä ja olen todella kiitollinen siitä, että mun mielestä mulla on ollut tosi helppo ja hyvä raskaus. Ei se toki aina oo ihan siltä tuntunut ja omat haasteensa on ollut, mikä on kuitenkin musta ihan luonnollista, koska tämä on iso muutos kropalle ja naisen vartalo on aika ihmeellinen voidessaan kasvattaa ja tuoda maailmaan uuden ihmisen. Vauvalla on koko ajan ollut kaikki nähtävästi hyvin, mun arvot kaikissa kokeissa ja testeissä olleet niin hyvät kun vaan voi eikä mitään todellisia huolenaiheita ole ollut. Jään monellakin tapaa varmasti kaipaamaan raskausaikaa, ja oon iloinen, että mulle sitten kuitenkin loppujen lopuksi jää tämä fiilis. :) Välillä oon potenut huonoa omatuntoa siitä, että oon välillä valittanut olostani kovasti ilman mitään todellista syytä, siksi halusin summata tämän ajan, koska mulle jää tästä tosi hyvä mieli ja oon edelleen todella kiitollinen ja siunattu siitä, että saan kokea tämän.

Käytiin viime viikolla ikuistamassa tämä ainutlaatuinen aika kuvauksessa studiolla, koevedokset sai mulle tosi hyvän mielen, koska kuvista tuli fiilikseltään juuri sellaisia kuin halusin. Suosikkeja kuvissa oli paljon, tämä ehdottomasti yksi niistä. :)

Parisuhteelle raskaus on ollut enimmäkseen vahvistavaa aikaa. Ymmärrän, että miehen on välillä vaikeaa ymmärtää kaikkea mitä käyn läpi, mutta hän on ollut ihanasti mukana hankinnoissa, ultrissa, neuvoloissa ja yrittänyt ymmärtää hormonimyrskyjä. Varmempi kuin ikinä olen siitä, että tämä on henkilö on juuri oikea lapseni isäksi ja odotan kovasti, että hän saa pienokaisemme syliinsä ja pääsee kokemaan kaiken ihan eri tavalla.

Nyt tässä sitten vain nautiskellaan näistä äitiyslomaviikoista ja odotellaan milloin tyyppi haluaa tänne tulla. Huomenna lääkärissä tarkistellaan onko tapahtunut jotain sen suuntaista, että paikat alkais olla kypsymään päin synnytystä varten. Tää on etukäteen pelottanut mua, mutta neuvolatäti sanoi perjantaina, että se ei olis huono juttu ollenkaan. Jännityksellä sitä vähän silti odottaa. Tsekataan myös onko odotettavissa kuinka isoa tyyppiä ja tarviiko tarkemmin tutkia miten hän tuolta mahtuu tulemaan. Pakko heittää tähän väliin vielä arvostukset tätä neuvolasysteemiä kohtaan mikä Suomessa on, niin hyvin huolehdittu olo on. Oon sattunut vielä saamaan aivan todella ihanan ja perusteellisen neuvolatädin, ja oon kyllä niin tyytyväinen veronmaksajana siihen, mitä niillä rahoilla saadaan aikaan.

Synnytys mua jännittää vieläkin, lienee luonnollista. Oon kovasti yrittänyt asennoitua positiivisesti asiaan, ja luulen, että se alkaa pikkuhiljaa tuottaa tulosta. Pitää vaan uskoa siihen, että se on luonnollisin asia maailmassa ja siitä seuraa jotain maailman ihaninta ja täydellisintä, meidän pieni ihminen, jonka me loimme ja minä tein. Yritän valaa uskoa itseeni, että tottakai pystyn siihen, ja luottaa apunani oleviin ammattilaisiin. Vielä ei oo kiire kuitenkaan, tyyppi saa kypsyä niin kauan kuin hänestä tuntuu siltä. Meillä on täällä kaikki valmiina häntä varten. :)

Busy bee

Aattelin nyt varastaa hetken blogillekin, koska helposti voi käydä niin, että muutama viikko vierähtääkin taas niin, ettei oo aikaa kirjoittaa. Viime viikot on jostain syystä olleet todella kiireisiä, onhan tässä kaikenlaista pientä uutta tapahtunutkin. Aika menee kyllä hurjaa vauhtia ja nyt onkin enää viis viikkoa laskettuun aikaan. Toivottavasti tyyppi pysyy mahassa sen verran, koska tässä olis vielä paljon kodin laittamista ja muuta tekemistä.

Mä oon voinut viimeisen kuukauden verran todella hyvin. Viimeinen kolmannes on ollut ihan raskauden parasta aikaa, mikä on tietenkin mukavaa, koska aiemmin en hirveästi nauttinut raskaudesta. Alkuun se oli hämmentävää, sitten turhauttavaa kun maha ei kasvanut eikä liikkeet tuntuneet, sitten maha kasvoi vauhdilla ja jonkin aikaa oli todella pahat liitos- ja kasvukivut. Kai sitä sitten vaan on jotenkin tottunut mahaan ja osaa kuunnella kroppaansa, koska viime viikot oon nauttinut raskaudesta. Töissä jaksoin tosi hyvin ja oon muutenkin ollut todella energinen ja pirteä. Se pesänrakennusvietti sitten kai. Toki yöt on melko hankalia kun lonkkaa särkee, kääntyminen on vaikeaa ja vauva pitää välillä hereillä, liitoskivut vaivaa aamuisin ja kun on ollut pidemmän aikaa jaloillaan. Mutta nään nää jotenkin aika pieninä asioina, koska jaksan touhuta paljon ja mieli on hyvä.

Siinä tämän aamun vatsa. Ei mitenkään jättimäinen, riippuu toki vähän miten ja missä kuvaa. Painoa siinä toki jo on ja kyllä se kropassa jo tuntuukin.

Kaikki on edelleen mennyt hyvin. Arvot näyttää neuvolassa hyvältä joka kerta ja tänään kävin ultrassa kurkkaamassa Bebeä, hän voi siellä oikein hyvin ja touhukkaasti, ja oli jo pää alaspäin niinkuin kuuluukin. Bebe liikkuu railakkaasti ja voimalla, välillä ihan kroppaa väsyttää mutta on ihanaa, ettei oo tarvinnut pahemmin olla huolissaan.

Synnytys mua kyllä jännittää, varsinkin nyt kun olo on mitä mainioin, niin tuntuu hassulta ajatella, että kohta se vauva pitäisi saada tuolta uloskin. Kivut pelottaa ja oma jaksaminen, mutta oon yrittänyt ajatella, että kyllä mun kroppa hoitaa sen homman ja olla positiivisella mielellä. Luotan miehen tukeen sekä ammattilaisiin sekä tietenkin tärkeimpänä yritän muistaa luottaa itseeni. Synnytyshän kuitenkin on ihmeellinen ja positiivinen asia, ja pitäisi siitäkin olla kiitollinen, että saan kokea sen. Minä olen tehnyt tämän pienen ihmisen. <3

Meillä on nyt myös vihdoinkin perheauto.

Mua varsinkin stressasi kovasti se, että meillä on ollut ainoastaan miehen työpaku, johon meidän koko poppoo ei mahdu enkä olisi halunnut vauvaa siihen etupenkille laittaa. Joten viime lauantaina kun tuo auto tuohon pihaan ajettiin, niin kylläpä helpotti! Myös sitä, että pääsen nyt itse kulkemaan paljon vapaammin, mikä helpottaa monia juttuja nyt ja tulevaisuudessa.

Hankinnat on muutenkin mallillaan. Ei taida puuttua enää kuin itkuhälyttimet ja rintapumppu. Niin ja vaivat ja sen sellainen pieni tilpehööri, mutta muuten kaikki on tosi hyvällä mallilla. Beben huone saatiin maalattua viime viikolla ja viikonloppuna lienee sisustushommat valmiit. Postissa on vielä tulossa tykötarpeita kehdon kuntoon laittamiseen. Mä oon hurahtanut nyt tässä loppuvaiheessa noihin ikkupikkuvaatteisiin ja niitä onkin tullut hankittua ehkä aivan liikaa... Se suotakoon, koska en ostellut oikeastaan mitään ennenkuin oli pitkälti yli puolenvälin menty.

Äitiyslomalle jäin keskiviikkona melko haikein mielin. Olin tosiaan määräaikaisessa työsuhteessa, joten mitään varmaa paluuta tuohon työpaikkaan ei ole. Itse pidän siitä ajatuksesta, koska en vielä tiedä mitä kotiäitiyden jälkeen haluan tehdä, ja milloin. Tämä on myös mahdollisuus pohtia omaa itseä ja tulevaisuuden mahdollisuuksia. Lapsia ja työkavereita jää kyllä varmasti ikävä, ja pientä identiteettikriisin poikastakin huomaan, kun työ on ollut niin iso ja vahva osa minuutta. Vielä toki kaipuu on melko pientä, kun on niin paljon tekemistä ja odotettavaa, aika näyttää miten paljon tuota työtä jää kaipaamaan.

Tuntuu kyllä tosi oudolta olla äitiyslomalla ja ajatella, että muutaman viikon päästä se oma lapsi köllöttelee kainalossa. Vieläkin jotenkin vaikea ymmärtää, että ihan oikea ihminen siellä kasvaa ja pian hän on täällä. Jännittävää, pelottavaa, innolla odotettavaa.

Tässäpä nuo päällimmäiset kuulumiset taisi olla. Tosiaan kiirettä pitää, mietittiin juuri miehen kanssa, että ensimmäinen viikonloppu ilman suunnitelmia on edellinen ennen laskettua aikaa. Ensi viikollekin riittää ohjelmaa joka päivälle.

Tänään odottaaki jännät paikat Bebellä kun mennään ihan areenakeikalle, Ela-fani jo kohdusta. :D Nyt mamma lähtee noutamaan äitiyskorttia, joka tänään tietty raskausaivoissa unohtui neuvolaan.

Kaikenlaisia ajatuksia

Hohhoijaa, mun saikku jatkuikin nyt sitten vielä alkuviikon, tällä kertaa flunssan merkeissä. Aika yhtäkkiä lauantai-illalla tuntui kurkku karhealta ja sanoinkin miehelle, että mikä tauti tästä mahtaa nyt kehittyä. Yöllä ei sit paljon tullu tukkoisuuden takia nukuttua ja sunnuntai-iltana sit jo peiton alla lämpöä mittaillessa. Mitään sen kummempaa ei pitäis olla kuin ihan normiflunssaa, eilen lääkäri sanoi, et tämmöstä on nyt hirveästi liikkeellä. Raskaana ollessa flunssatkin tuntuu tosi rankoilta, varsinkin nyt näin loppupuolella raskautta. Nyt on siis hyvä hetki taas vähän blogata, kun tässä sohvannurkassa makoilee.

Mä oon nyt raskausviikon 30 puolivälissä, raskauskielellä viikkoja on siis 29+3. Mietin tässä, että olis ehkä pitänyt useammin tehdä ns. viikkokatsauksia, vähän niinkuin itselle muistiin oireita sun muita, mut eipä tuota oikeen ehtinyt ja jaksanut varsinkaan tuolla viime vuoden puolella.

Mutta, nyt oon ollut siis raskaana reilu puoli vuotta ja laskettuun aikaa on enää noin 2,5 kuukautta aikaa. Pari viime viikkoa olo on ollut jo aika tukala.  Mutta tässä kohtaa mainittakoon, että oon kyllä tosiaan kiitollinen siitä, että raskaus on mennyt hyvin. Vauva on kasvanut mallikkaasti ja hänellä on tietojemme mukaan kaikki ollut koko ajan hyvin. Mun veriarvot, sokeriarvot ja verenpaine on koko ajan ollu hyvät, neuvolassa joka kerta tehtävä virtsatesti on ollut puhdas tulehduksista ja proteiinit (jotka mitataan raskausmyrkytyksen varalta) on olleet normaalit. Vauva liikkuu reippaasti eikä ole tarvinnut olla huolissaan. Olen tosi kiitollinen siitä, että mitään suurempaa huolenaihetta ei oo ollut, oon pystynyt elämään suht hyvin kuin ennenkin enkä oo joutunut vuodelepoon tai tarkkailuun.

Välillä tuntuu syylliseltä valittaa, mutta yhtä tyhmältä musta tuntuis valehdella, että on ollut elämäni hehkeintä aikaa, kun ei ole. Ei se silti tarkoita, ettei tämä olis ihanaa ja ainutlaatuista aikaa, koska kyllä se on. Ja kyllä sen jossain kuuluukin tuntua, että ihmistä sisällään kasvattaa.


                                                       

Mun raskausvatsa alkoi oikeastaan näkyä vasta viikon 22 jälkeen eli melko myöhään. Tuntui se sitä ennenkin jo isolta itselle, mutta kuvat näyttää, ettei se kyllä ulospäin näkynyt. Sitten kun se alkoi ulospäin näkyä ja kunnolla kasvaa, niin luonnollisesti pikkuhiljaa myös kroppa rasittuu enemmän. Ipanan painon pitäis tällä hetkellä olla jo kohta 1,5 kiloa, istukka, lapsivesi, kohtu ja rinnat saavat myös lisää painoa koko ajan. Keskikropassa tuntuu toi lisääntyvä paino kyllä aika paljon jo, hengästyn superhelposti, selkää särkee, kyljissä tuntuu, vatsa on pinkeä ja liikkuminen liitoskipujen, vatsan ja hengästymisen takia hidasta. Öisin mulla särkee helposti lonkkia, enkä oo oikeen löytänyt tähän apuja vielä vaikka oon kokeillut nukkua vaikka minkälaisten tyynyjen kanssa. Eniten tuntuu nyt auttavan se, että pääpuolta vähän kohottaa.

Töissä on ollut muutaman viikon jo todella tukalaa, koska on kiire ja joutuu liikkumaan jatkuvasti, sekä seisomaan, kumartelemaan ja kyykistelemään. Ei pysty eikä jaksa mutta on pakko yrittää ja se stressaa mua itseäni kovasti. Haluaisin mutta on ihan selkeä fyysinen este nyt. Työpäiviä on jäljellä 21 ja tämä aika sais kyllä mennä aika nopeasti. Noin muuten olo pysyy suht hyvänä, kun voi mennä omaan tahtiin ja levätä paljon aina kun tuntuu siltä.


                                                      

Kehonkuva mulla on ollut melko huono, se ei tosin oo mulle vain raskauden aikainen ongelma. Juuri ennen raskautta olin muokannut kroppaani treenillä ja ruokavaliolla terveeksi ja vahvaksi ja nyt se tuntuu olevan kaikkea muuta. Oon kärsinyt paino- ja itsetunto-ongelmista teini-iästä saakka, joten peilikuva kyllä välillä ahdistaa, vaikka tämä masu on tietenkin minusta ihana, mitä isommaksi se kasvaa sen ihanampi. Ongelmaa tuottaa etenkin, se että sopivia, nättejä ja mukavia vaatteita on ollut tosi hankala löytää, kun istuvat vaatteet mun vartalotyyppille on muutenkin vaikeita löytää. Painonnousu ei niinkään ahdista kuin se oma olo peilikuvasta ajoittain. Kunpa se rakkaus lapseen ja kasvavaan mahaan näkyisi enemmän ulospäin.


                                               

Henkisesti fiilis on melko tasainen. Oon sitä mieltä, että tää reilu yhdeksän kuukautta odotusta on melko hyvä, koska itse oon ainakin tarvinnut tän rauhallisen ja kiireettömän lähestymisen asiaan. Että on saanut rauhassa miettiä mitä tarvitaan ja hankkia niitä pikkuhiljaa. Pohtia nimeä ja elämää vauvan syntymän jälkeen. Vahvistaa parisuhdetta tulevaan ja nauttia siitä, miten toi pikkuhenkilö tuolla mahassa näyttää jo omaa persoonaansa. Nyt kun on tottunut raskaana oloon, on hassua ja outoa ajatella, että aika pian tuolta tulee ihan oikea pikku ihminen tänne maailmaan. Miltä hän mahtaa näyttää ja millaiseksi persoonaksi kasvaa. Millainen äiti minusta tulee ja millainen isä miehestä. Tähän suhtaudun luottamuksella ja innokkaalla odotuksella.


                                             

Synnytys näin toistaiseksi pelottaa ja jännittää. On jotenkin vaikea luottaa omaan kroppaan, vaikka synnytys on maailman luonnollisin asia ja apuna tulee olemaan huipputaitavia ammattilaisia. Worst case scenario -tyyppinä murehdin hirveästi asioita, jotka voivat mennä pieleen. Meillä alkaa huomenna perhe- ja synnytysvalmennus, joka ehkä vähän auttaa mua olevaan luottavaisempi. Pääsen myös synnytyssairaalaan vielä juttelemaan peloistani, jos musta tuntuu siltä. Pikkuhiljaa asiat alkaa ehkä kuitenkin vähän järjestymään omassa päässä parempaan suuntaan, enkä usko et mun tyyppiseltä ihmiseltä ne huolet koskaan täysin kokonaan poistuu asian suhteen.


Kaikki on siis aivan hyvin. Uskoisin, että kaikki mitä käyn läpi, on aika normaalia odottajalle, varsinkin ensikertalaiselle. Tästä nyt sitten vaan rauhallisin ja luottavaisin mieli eteenpäin, kohti sitä suurta ja ihanaa hetkeä, jota pitkään jo on odotettu. :)

                                                    

Raskauden positiiviset

Niin se aika vaan rientää. Yli puoli vuotta raskautta jo mennyt ja 2,5 kuukautta enää jäljellä.

Jouduin eilen jäämään sairaslomalle liitoskipujen ja selkäsärkyjen takia. Neuvolatäti on tätä mulle ehdotellut jo pidempään, että pieni lepo töistä vois olla paikallaan. Nyt on sitten parin viikon aikana tuntunut töissä ollessa painetta alavatsassa ylösnoustessa ja kävellessä vihloo, selkää särkee aivan järjettömästi kun joutuu pidempiä aikoja seisomaan. Jatkuvaa rasitusta tulee kropalle eikä kunnon lepotaukoihin ole mahdollisuutta.

Ajattelin raskauden alussa, että tottakai, minun ja vauvan hyvinvointi ensin. Oon nyt kuitenkin jo viikkoja puskenut fyysisesti itseäni piippuun, mikä vaikuttaa myös siihen, että oon henkisesti aivan loppu enkä nauti oikein mistään. Syyllisyys kalvaa tästä sairaslomasta vaikka kyseessä on kaksi päivää vain nyt alkuun.

Mutta tänään, pitkien yöunien ja sängyssä lepäilyn jälkeen säryt on minimissä. Vauva jumppailee tyytyväisenä ja miten ihana oli istua pihalla koiran leikkiessä ja vauvan potkiskellessa, kevätaurinko paistaa ja on lämmin. Näin sen kuuluisi mennä. Mä en saa tätä aikaa ikinä takaisin enkä koe sitä koskaan uudelleen, ensimmäistä kertaa raskaana oloa ja tätä aikaa kun vauva on vasta tulossa. Haluan nauttia siitä ja haluan raskauden menevän loppuun asti hyvin, mulla, mun miehellä ja vauvalla on siihen myös oikeus. Oon yllättynyt siitä, miten kovin itseäni ruoskin siitä, että saan levätä silloin kun kroppa ei jaksanut ja pitää huolta itsestäni ja lapsestamme.

Oon kirjoittanut useamman merkinnän luonnoksiin, mut en oo julkaissut mitään niistä, koska ne ovat niin negatiivisia. Niistä selkeästi huomaa, miten rasittunut oon ollut. Tämän merkinnän ajattelinkin siis nyt pyhittää raskauden positiivisille asioille. :)

Raskaudessa ja raskaana olemisessa ihanaa on ollut...

*oikeus, kunnia ja ihme saada olla raskaana. Edelleen koen raskaana olon ja sen, että kaikki on mennyt hyvin ja "normaalisti", todella suurena lahjana, onnena ja ihmeenä. Joka päivä jaksan ihmetellä sitä, että vatsassani kasvaa minun ja rakkaimpani ihmisen lapsi, ihan oikea ihminen. Ehdin ennen raskautta jo miettiä, mitä sitten jos tämä ei onnistukaan. Niiden ajatusten keskellä positiivinen raskaustestin tulos tuntui niin suurelta lahjalta ja siunaukselta, ettei se tunne ole vieläkään poistunut mihinkään.


*vauvan potkut. Kyllä se niin vaan on, että varmasti paras juttu on se, kun vatsa kasvaa ja vauva siinä samassa, ja liikkeet tuntuu koko ajan selkeämmin. Viime aikoina vauva on reagoinut tiettyihin ääniin ja kosketuksiin tietyllä tavalla, ja on mahtavaa ajatella, että tuolla kasvaa pieni oma persoonansa. Kaikki potkut, möngerrykset ja mylläykset saavat mut todella onnelliseksi.


*hankinnat vauvalle. Aika moni lapsesta haaveileva nainen ehtii varmasti ennen raskaaksi tuloaan hiplailla ja ihastella pieniä vaatteita. Onhan se sitten ihan parasta kun niitä saa oikeasti ostaa omalle tulevalle lapselleen. Sekin on tosi hienoa, että nykyään on tosi hyvät markkinat ja kirppikset käytetyille lastenvaatteille ja -tavaroille.


*pallovatsa. Pahimmat kriisihepulit raskauden aikana koin varmasti toka kolmanneksen aikana ennenkuin vatsa alkoi kunnolla kasvaa. Raskaus vaan eteni ja eteni yli puolenvälinkin eikä ulospäin näkynyt oikeastaan mitään. Vatsa pamahtikin sitten kunnolla esiin ja yhtäkkiä ja kasvaa nyt tosi nopeaa vauhtia. Vatsa aiheuttaa vieläkin ristiriitaisia ajatuksia. Kasvaminen kyllä sattuu ja kiristää, vatsa painaa ja aiheuttaa tukalaa oloa selkään ja lantioon, pukeutuminen on ollut hankalaa varsinkin talvikeleillä, mutta koko ajan ihanampi pallo se on. On ihan parasta silitellä ja paijailla sitä ja saada potkuja takaisin. Haaveilin pitkään siitä, millaista on elää raskausvatsan kanssa ja musta on kyllä ihanaa saada kokea ja nähdä sen kasvavan. :) Ja tiedän kyllä sen, että alkuun tuntuu varmasti oudolta kun vatsaa ei enää ole ja potkuja ei vatsan sisäpuolelta enää tulekaan.


*ajatukset vauvasta. Tuntuu vieläkin aika villiltä, että melko pian meillä on ihan oikea vauva. Nyt on jollain tavalla tottunut ajatukseen raskaudesta ja tuohon kasvavaan pieneen tuolla mahassa, niin kohta kaikki muuttuukin taas. On kyllä ihanaa ajatella, miltä hän näyttää ja millainen tyyppi hänestä kasvaa. Jännittää, mutta pääasiassa hyvällä tavalla. Eniten odotan sitä, että mies saa vauvan syliin, koska hänestä tulee varmasti niin mahtava isä. <3

No niin, sain ainakin omaan mieleen selkeästi positiivisemmat vibat. :) Mulla olis paljonkin aiheita taas mielessä mistä kirjoittaa, ehkäpä ehdin ja jaksan taas piakkoin palailla kirjoittelemaan.

Vauvaa varten

Onpas ollut kiva kun nyt raskauden myötä löytyi tää into bloggaamiseen. :D Mulla ei oo hirveästi ollut ketään lähipiirissä kenen kanssa näitä asioita jutella, niin on ollut kiva kirjoitella niitä tänne ylös. Ehkäpä sit joskus vuosien päästä on hauska lueskella näitä fiiliksiä. :)

Hankinnat vauvaa varten on yks juttu mikä pyörii nyt koko ajan mielessä, kun raskaus on pidemmällä. Heti kun saatiin tieto raskaudesta, juteltiin miehen kanssa, että katsellaan kaikessa rauhassa isompia hankintoja varsinkin käytettynä ja ostetaan pikkuhiljaa kun jotain sopivan hintaista löytyy.

Ensimmäinen isompi hankinta oli vaunut. Ne oli ainoa asia, mitkä oli mulle tärkeää saada uutena, koska halusin 3 in 1 -tyyppisen ratkaisun, missä on siis samaan runkoon sopiva vaunukoppa, ratasosa ja turvakaukalo adapterilla. Turvakaukaloa en käytettynä halunnut ostaa. Kyttäilin netistä tarjouksia vaunuihin aika pitkään, joulun välipäiväalesta Oz Babyn nettikaupasta löytyi sitten eniten kiinnostavalta merkiltä toi koko setti vaunusuojilla hintaan 645. Punainen väri miellytti myös, joten laitettiin setti tilaukseen ja ollaan ainakin näin kokoamisen ja koeajon perusteella tosi tyytyväisiä. Runkoon on helppo kiinnittää osia ja ottaa pois, vaunut on kevyet ja renkaat on isot. Vaunujen alla on iso säilytystila.

Vaunujen merkki on Britax Smile 2. Tähän päädyttiin lähinnä empiirisen tutkimuksen kautta, katselin vaunuja sekä töissä että missä ikinä liikuttiin ja Britax vaikutti kätevyydeltään ja ulkonäöltään meille sopivalta. Merkki myös vaikuttaa suht laadukkaalta mutta samalla hinta pysyy suht kohtuullisena. Suosittelen muillekin vaunuja etsiville aloittamaan jo ajoissa vaunumerkkien ja -tarjonnan tutkimisen. Tämä Britaxin setti pitäis mennä meillä nyt kolme vuotta ainakin, turvaistuimen tietysti joutuu välillä uusimaan.

                                          

Tori.fi on ollut meillä kovassa käytössä raskauden alusta, siellä ollaan myös vertailtu hintoja ja tarjontaa. Sieltä löytyi jo aika alkuvaiheessa raskautta Tripp Trappin syöttötuoli, johon tapani vastaisesti kehitin pakkomielteen, että sellainen on saatava. Sitä nyt ei heti alkuun tarvitsekaan, mutta uutena maksavat paljon, ja sen pitäisi meillä myös mennä sitten vuosia. Hakusessa olis siihen mahdollisesti vielä käytettynä newborn set, johon vauvan saisi hengailemaan vähän korkeammalle kuin sitteriin esim. ruuanlaiton ajaksi.


                                                              

Pinnasänky saatiin lahjoituksena mun kaverilta. Mitään vaatimuksia sille ei ollut muutenkaan, pinnis kuin pinnis, ajaa varmasti asiansa sen pari vuotta mitä käytössä on. Sänky sijoittuu vauvan huoneeseen, ja kovasti haluaisin vielä jonkun kehdon hankkia meidän sängyn viereen alkuajoiksi. Sitäkin oon käytettynä katsellut, mut ihan hirveästi siitä en viitsisi maksaa. Petivaatteita sänkyyn tarvitsee vielä hankkia, ja mobilen haluaisin myös.

Hoitopöytää alettiin katsella myös loppusyksystä. Ikeasti löytyikin silmää miellyttävä ja tarpeisiin sopiva, mutta tässäkin toki haluttiin päästä edullisesti, hoitopöytä kun aktiivisessa käytössä on ehkä vuoden verran. Käytettynä ei oikeen meinannut löytyä tarpeisiin sopivaa, emme halunneet mitään massiivista ja oli aivan ehdotonta, että pöydässä on vetolaatikot. Viime viikolla löytyi sitten juuri sopivan näköinen 20 eurolla. Käytiin se tällä viikolla kotiin hakemassa ja on kyllä juuri tarpeisiin sopiva ja kuin uudenveroinen, vaikka oli edullinen.


                                                     

Vauvan huone on nyt seinien maalaamista vaille valmis. Tästä asiasta meillä on käyty paljon keskustelua, koska meillä on ollut huoneen ilmeestä eriävät näkemykset. Jonkinlaiseen kompromissiin ollaan tässä nyt pääsemässä ja viikonloppuna olis tarkoitus mennä maalikauppaan vähän kyselemään vinkkejä. Odotan jo kovasti, että saadaan seinät kuntoon ja laittamaan huone lopulliseen muotoonsa!

Muiden hankintojen kanssa oon ollut yllättävän maltillinen. Ekat vauvanvaatteet ostin lähempänä raskauden puoltaväliä vasta ja niitä puuttuu edelleen paljon. Olen ajatellut, että aikaa on kyllä ja ehkä näin pikkuhiljaa tulee tehtyä vähän järkevämpiä ja taloudellisempia hankintoja. Saimme äitiyspakkauksen tällä viikolla ja se on kyllä mahtava! On melko onnekas olo asua Suomessa, että noin kattavan paketin saa ilmaiseksi.

                                                        


Lähiaikojen suunnitelma on tehdä inventaario siitä, mitä vielä puuttuu ja hankkia sitten pikkuhiljaa. Toukokuun alkuun mennessä haluaisin saada suurimmilta osin huoneen ja hankinnat kuntoon.

Tämä oli ihan eka juttu mitä ostin vauvalle juuri ennen joulua. :)

                                                             

Raskauteen liittyy tietysti hankinnat myös itselle. Alkuraskaus turvotti mun vatsan aika nopeasti niin, että jouduin jo viikolla 12 ottamaan äitiyshousut käyttöön. Ensimmäiset ostin ihan kirpputorilta ja muutaman vaatteen vähän myöhemmin H&M:n äitiysosastolta. Pukeutuminen on tuottanut mulle kyllä pulmia. Olen pitkä ja mun pituus on tuossa keskivartalon kohdilla, joten nyt kun maha kasvaa edes äitiyspaitojen pituus ei meinaa riittää. Ihan hirveästi ei viitsis vain tätä aikaa varten vaatteita ostaa, kun niitä ei kauan tarvitse. Äitiysfarkut alkoi aika pian kiristää ja painaa, joissain on liian lyhyt vatsaresori ja farkut pysyy huonosti ylhäällä. Oon lähinnä käyttänyt sukkahousuja ja legginsejä, mekkoja ja pitkiä toppeja ja neuleita. Mekkojen kanssa alkaa nyt myös tulla se ongelma, että pituus ei riitä. Talvikelit tuo haastetta tietenkin, varsinkin ulkovaatteiden suhteen joita töiden takia tarvitsen päivittäin paljon. Missään nimessä en enää näitä viimeisiä talven viikkoja varten osta äitiystoppavaatteita, joten käytössä on ollut miehen talvitakki ja omissa ulkohousuissa on kiinnityksenä ponnariviritelmä, jotta housut vielä hetken mahtuu päälle vyötäröltä.

 Tässä pari mun lemppariasua viime ajoilta.

Oon ollut jotenkin tosi varovainen raskauden ajan, vaikka kaikki on mennyt hyvin. En oikeen uskalla hössöttää ja hankkia kaikkea, jos vaikka jotain sattuisikin. Mietin eilen, että miksi pelkään jotain, minkä sattumiselle on noin 2,5% todennäköisyys. Nää on näitä raskausaivojen selittämättömiä juttuja. Ehkä siksikin on kivaa kirjoittaa tänne, kun se auttaa mua iloitsemaan ja nauttimaan tästä ajasta. :)

Raskausavautumista

Oon nyt hiihtolomalla loppuviikon ja sain töistä tuliaisiksi aika jäätävän flunssan. Viisi päivää teki tuloaan ja nyt on menty pari päivää tukkoisella nenällä, kovalla yskällä ja voimattomalla ololla. Loma tuli tähän kohtaan senkin takia tosi tarpeeseen. Ihanaa kun saa vain olla kotona ja levätä!

Viimeksi jo kirjoitinkin, että töissä jaksaminen on ollut mulla aika kortilla. Suurin kiire hetkeksi helpotti, mutta huomaan kyllä, että kun raskaus etenee, niin en oikeen fyysisesti enää jaksa samalla tavalla. Ja henkisesti se kuluttaa myös. Aion nyt kirjoittaa rehellisesti ristiriitaisista tunteistani raskauden aikana. On helpottavaa välillä todeta, sekä kuulla muilta samassa tilanteessa olevilta, ettei tämä aina ole, eikä tarvitse ollakaan, niin helppoa, eikä siitä tarvitse potea syyllisyyttä.


                                         

Tulin raskaaksi vaiheessa, jossa olin elämäni parhaassa fyysisessä kunnossa. Voin hyvin, söin hyvin ja terveellisesti ja olin terveempi kuin vuosiin. Kun katson nyt kuvia viime kesältä, näytänkin tosi terveeltä ja hyvinvoivalta. Tämä oli kyllä varmaan se syy, että tulin pitkähkön yrityksen jälkeen raskaaksi, että olin pudottanut kiloja ja laittanut elämäntavat kuntoon. Ja tämä oli hyvä asia, raskaus on mennyt hyvin ja kaikissa kokeissa arvot ovat olleet tosi hyvät. Eniten mieltä lämmittää viime viikolla tehty sokerirasitustesti raskausdiabetesriskin kartoittamiseksi, jossa kahden tunnin aikana mitatut verensokeriarvot olivat koko ajan tasaiset ja erinomaiset.

Olin siis raskauden alussa vahva, terve ja hyvinvoiva. Nyt maha on alkanut kasvaa, selkää ja kylkia särkee kasvava vatsa ja kehon muuttunut painopiste, jalat särkevät helpommin, liikunta on jäänyt minimiin koska hengästyn siitäkin, että nostan jotain lattialta tai laitan kengät jalkaan. Yritän syödä monipuolisesti, mutta tekee mieli vähän mitä sattuu, joten tulee kyllä oman olon puolesta annettua enemmän periksi herkuille. Oon tosi kova tekemään töitä ja työmoraali on korkea, joten on ollut tosi rankkaa kohdata nämä ajatukset, että päivittäin mietin miten jaksan vielä 41 työpäivää. Neuvolassa jutellaan joka kerta sairasloman tarpeesta. Oon yrittänyt mennä päivä kerrallaan, mutta mielialat on aika alhaalla. Jaksamattomuus arjessa vie multa hirveästi nautintoa tästä raskaudesta, tulee syyllinen olo siitä, että tämä tuntuu niin rankalta ja siitä, että ikävöin viime kesän itseäni. Päällimmäisenä ajatuksena on, että en nauti tästä ajasta ja se tuntuu niin rankalta...

....koska en vaihtaisi kuitenkaan hetkeäkään pois raskaana olosta. Odotin ja toivoin raskaaksi tuloa niin pitkään. Vihdoin tapasin ihmisen, jonka kanssa tämä unelma olisi mahdollista, mutta mitään en pitkään aikaan tapahtunutkaan. Kun vihdoin saimme tiedon siitä, että lapsemme on tulossa, olen ollut niin onnellinen. Rakastan sitä, että saan kantaa lapsemme ja saattaa hänet tähän maailmaan, sekä alkaa seurata pienen ihmisen kasvua. Ihmisen, joka on puoliksi minua ja puoliksi kaikista rakkainta ihmistäni. Vauva potkii nyt jatkuvasti ja se on parasta, mitä olen kokenut. Tiedän jo nyt, että se on se asia mitä jään tästä ajasta ikävöimään. Tuntuu uskomattomalta ihmeeltä edelleen, että saan kokea raskaana olon, synnytyksen ja oman lapseni kasvattamisen. Sen sijaan, että ikävöin viime kesän kroppaani yritän muistaa, että vartaloni on uskomaton kun se pystyy tähän, tuomaan uuden ihmisen tähän maailmaan.

                                           

                                             

                                           


Syyllistän itseäni siitä, jos joudun jäämään sairaslomalle ennen äitiyslomaa. Kyse on kuitenkin muutamasta viikosta elämässäni. Muutamasta viikosta, joka todennäköisesti takaa sen, että lapsemme syntyy täysiaikaisena ja terveenä tähän maailmaan. Haluan nauttia tästä ajasta, laittaa kotia, nauttia potkuista ja miettiä tulevaa, koska vanhemmuutta sekä mieheni että minä odotamme innolla.



                                        
                                    




                                              




Tiedän nyt ristiriitaisten ajatusten kuuluvan raskauteen. Sen olen nyt oppinut ja yritän olla itselleni lempeä. Vartaloni suorittaa suurta ja ihmeellistä tehtävää, yritän olla sille armollinen. Raskautta on jäljellä enää kolme kuukautta, ja tämä on ainutlaatuista aikaa. Koen itseni siunatuksi ja onnelliseksi, että saan kokea tämän, vaikka se ei ole helppoa aina ollutkaan, enkä koe itseäni hehkeimmäksi mitä olen ollut. Päällimmäisenä mielessä on kuitenkin aina onni ja kiitollisuus, ja pidän tärkeänä sitä, että opin paljon itsestäni tässä matkalla.


                                            

Iloisempiin asioihin! :) Meillä on nyt hankittuna kaikki isommat asiat vauvaa varten. Pinnasänky, hoitopöytä ja yhdistelemävaunut sekä turvakaukalo, ja syöttötuoli. Pikkuhiljaa ostelen vaatteita ja äitiyspakkausta tässä kovasti jo odottelen postissa saapuvaksi. Pientä hankittavaa on aika paljon vielä, ja vauvan huoneen seinät pitää maalata.

Kutsu perhevalmennuuksenkin on tullut ja pikkuhiljaa mua on alkanut jännittää synnytys ja sen jälkeinen aika. Mulla on kuitenkin oikeasti maailman ihanin neuvolatäti, jolta saan niin paljon tukea, neuvoja ja apua, että olen siinäkin mielessä kyllä tosi onnekas. Kirjoittelen näistä ajatuksista varmaan vielä myöhemmin, koska eiköhän tässä ollut avautumista riittävästi yhteen merkintään. :D

Flunssasta huolimatta aion nyt yrittää nauttia näistä lomapäivistä. :)