Vitsi että kaipaan tätä kirjoittamista mut aika ei vaan riitä. Oon käyttänyt instagramin storiesia tän tyhjiön täyttämiseen mut eihän se ihan riitä vaan. Nyt on taas mennyt melkein puol vuotta viime blogitekstistä. Tykkään siitä, että kirjoittamalla tätä jää muistoja mitä voi lukea jälkikäteen, kaikki fiilikset ja hetket kun ei millään jää mieleen samalla lailla kuin sillon kun ne rustaa tänne.
Kaks kuukautta ja mun pieni vauva täyttää jo kaksi vuotta. Onhan tää ajan kuluminen jotenkin käsittämätöntä. Jätkä itsenäistyy koko ajan ja ajoittain meillä asuu tosi uhmaikäinen kaveri. Oma pinna on välillä tosi kovilla vaikka kuinka yrittää miettiä miten normaalisti hän tässäkin kohtaa kehittyy.
Oon vielä pikkukundin kanssa kotona, elokuun alkuun asti näillä näkymin. Päivähoidon aloittamisen ajattelu tuottaa mulle syvää tuskaa vaikka tiiän että jossain kohti se on edessä kuitenkin. Suunnitelma tällä hetkellä on se että poika aloittaa päiväkodin puolipäiväisenä, ja hänen hoidossa olemisen ajan mä käytän työnhakuun ja tulevaisuuden suunnitteluun. Tunnen jotenkin tosi suurta syyllisyyttä tästä, vaikka enhän mä pysty tässä kohtaa mitenkään keskittymään mihinkään omiin juttuihin. Elokuussa työhaastattelut ja muut voi sitte sopia aamupäiviin ja poitsu saa ikäistänsä seuraa ja erilaisia virikkeitä kuin kotona.
Mutta ai vitsi miten mä tuun kaipaamaan tätä aikaa. Ei tää oo ollut mulle todellakaan mitään helppoa, voi mennä viikkoja että omaa aikaa ei käytännössä ole ollenkaan ja oon kaikki arkipäivät lapsessa kiinni. Välillä pää käy täysin ylikierroksilla ja olo on uupunut, kun lapsen hoidon ja kasvatuksen lisäksi on kaikki kotiasiat, lemmikit, oma elämäntaparemontti, kotityöt, kauppareissut, you name it. Mutta mä oon joka päivä kuitenkin niin onnellinen ja nytkin tippa linssissä kirjoitan tätä kun mietin et syksyllä ei enää tutkitakaan yhdessä maailmaa aamupäivisin pihalla ja katsota aamuisin piirrettyjä kainalokkain villasukat jalassa. Osataanko päiväkodissa huomioida mun lapsen herkkyys ja tunnetilat, kunpa hän vaan ei jäisi yksin. Saisipa hän syliä ja huomiota kun tarvitsee ja saisipa hän ystäviä ja sopeutuisi hyvin. Ja miten mä pärjään kun suurin osa arkipäivistä meneekin ilman tätä ihanaa pikkumiestä? Tavallaan kyllä kaipaan jo töihin ja että saisin taas olla niitä muitakin asioita minussa kuin äiti, mutta on tää vaan ollut niin ainutlaatuista aikaa, että yritän nauttia näistä kevään ja kesän kuukausista aivan täysillä.
Mulle kuuluu myös sellaista, että elokuun lopusta oon viitisentoista kiloa kevyempi. Välillä ihmettelen itsekin et miten mä pystyin tähän koska mun mies on ollut töiden takia pois kotoa syksyllä ja alkuvuodesta enemmän kuin koskaan meidän yhdessäoloaikana eikä mulla oo arkipäivissä mitään hoitoapuja mutta niin sitä vaan sitten pystyinkin. Ja kannattihan se, olo on fyysisesti ja henkisesti 200% parempi. On tää reilu puoli vuotta ollut aikamoinen matka ensisijaisesti pääkopan sisällä ja siksi oonkin niin ylpeä että sain niskaotteen huonoista ajatuksista ja oon tehnyt kovasti hommia oman hyvinvoinnin eteen.
Mitä tulee poitsun kuulumisiin, niin hän on varsin vilkas ja energinen taapero. Lempipuuhaa on kaikki liikkuminen ja kehitys onkin viime kuukaudet selkeästi mennyt liikkuminen edellä. Selkeää puhetta tulee vielä tosi vähän, vaikka sanavarasto on tosi laaja ja ymmärrys ja muisti todella hyvät. Liikkuminen on kehittynyt parin viime kuukauden aikana kyllä huikeasti ja nyt onkin kiva kun on kevät ja pihalla voi touhuta ihan eri lailla. Sisälläkin lähinnä juostaan ja ajetaan potkuautolla tai potkumopolla. Ollaan käyty lokakuusta asti perhekerhossa kerran viikossa ja siellä mun pieni vierastaja on reipastunut tosi paljon. Hän on hyvin temperamenttinen ja tunnereaktiot ovat voimakkaat, mutta hän on myös tosi tottelevainen, kiltti ja rauhallinen, varsinkin kun ollaan jossain menossa tai kylässä. Välillä katson häntä ja ihmettelen miten itsenäinen pieni ihminen meillä jo asuu. Mutta sitten hän haluaa tulla sylissä ruokapöytään tai että äiti syöttää loput ruuat, niin oon antanut hänen olla vielä pieni. <3
Koko perheen kuulumisista sen verran, että muutaman päivän päästä meille muuttaa toinen koira kun haetaan pieni sekarotuinen pentu kotiin. Meidän lapsiluku on todennäköisesti tässä (tästä asiaa tulossa mahdollisesti omassa postauksessaan jos aikaa ikinä siihen löytyy) mutta toinen koira on ollut suunnitelmissa jo pitkään, ja nyt kun oon vielä kotona ja kesää vasten se on hyvä hankkia.
Meille kuuluu kaikin puolin siis todella hyvää. Normaalia arkea hyvine ja vähän huonompine päivineen. Oon aivan superonnellinen ja kiitollinen että ollaan kaikki terveitä ja meillä on toisemme. Jos saamme elää näin pitkään yhdessä terveinä niin mitään muuta en elämässä tarvi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti