Elämästä

Kyllähän se aika taas vierähti. Blogi on mulla lähes päivittäin mielessä, ja se miten kovasti kaipaan kirjoittamista, mutta, niin. Sitten on tämä, jota elämäksi kutsutaan.

On uusi työ, johon vasta viime viikkoina oon kunnolla sopeutunut. Työ, joka ajan kuluessa saa yhä tärkeämmän merkityksen. Työ, joka pitkästä aikaa takaa mulle taloudellisen turvan ja kivan työympäristön varmasti myös tulevaisuudessa.

On uusi koti. Ekaa kertaa elämässäni asun omakotitalossa. On paljon enemmän neliöitä ja siivottavaa, iso piha ja pihatyöt, enemmän mietittävää, budjetoitavaa, tehtävää.

On välillä vähän reistaileva kroppa, josta täytyy pitää entistä parempaa huolta. On liian pitkään tauolla ollut liikuntaharrastus, joka nyt vie taas enemmän aikaa. Tuntuu hyvältä ja tekee hyvää, mutta vie aikaa muutenkin lyhyiltä arki-illoilta.

On parisuhde. Ihana, turvallinen, tasapainoinen, rakas parisuhde ja maailman paras mies, jonka kanssa lähes vuoden jälkeenkin on vielä hyvä ja luonnollinen olla lähekkäin. Yhdessäolo ja läheisyys, josta ei vaan saa tarpeekseen.

                                                                          



                                      
         
 
                                                                                        













On ystävät ja perheet, lemmikit.
         

                                             
 
                                       

                                                    

                                        





Ei oo samalla tavalla aikaa istua koneella. Eikä oikeestaan haluakaan. Olis kiva jakaa ajatuksia, kirjoittaa enemmän. Mutta ihanampaa on tehdä töitä ja tuntea että sillä on merkitystä. Olla väsynyt ja nukkua viikonloppuisin niin pitkään kuin huvittaa, sen jälkeen olla kuin uusi ihminen. Suudella, halata, rakastaa. Nauraa, itkeä, tuntea. Nauttia. Olla onnellinen, niin onnellinen, että sen puolesta pelkää joka päivä. Sen sijaan, että kertoo tänne kuulumisiaan, tuntea olonsa tärkeäksi siitä kun joku kysyy niitä henkilökohtaisesti. Tehdä niin muille, nauttia keskusteluista, uusista ystävistä ja siitä, että vuosia vierellä olleet ovat siinä edelleen.

Mun elämässä on tapahtunut viime kuukausina niin isoja muutoksia, etten varmaan oo itse pysynyt perässä. Oon saanut asioita, joista oon haaveillu vähintään puolet elämästäni. Oon onnellinen tavalla, jota en oo aikuisiälläni vielä kokenut.

Haluan palata blogin pariin, mutta tätkeämpää mulle on tämä kaikki. Olis ihanaa, että päivistäni jäis muistoja mitä vois lueskella jälkeenpäin mutta toivon, että mun pää jaksaa kantaa sen kaiken ja muistan valokuvata paljon.


                                                   

Ongelmallista on myös se, että en oikein osaa laittaa sanoiksi tätä kaikkea mitä koen. Toivon, että löydän sen vielä, koska olis kiva jättää jotain tuleville päiville luettavaksi näistä päivistä.

Mutta te kaikki, uudet ja vanhat tutut, jotka tätä luette. Te ootte ihania ja oon siitä tosi onnellinen, että ootte osa mun elämää, muuallakin kuin somessa ja blogissa. Rakastakaa toisianne ja välittäkää toisistanne, jokainen päivä voi olla viimeinen.